Hei taas,
Marraskuu lähenee loppuaan ja olemme olleet täällä nyt noin kolme kuukautta. Ajatella, että kun saavuimme tänne, oli aivan tuskaisan kuumaa. Minäkin, joka en periaatteesta tahdo ikinä valittaa kuumuudesta, hakeuduin varjoon heti mahdollisuuden tullen ja välttelin keskipäivien paahdetta. Nyt hontelot palmut huojuvat kylmässä tuulessa ja kadut ovat keltaisten lehtien peitossa. Pimeä tulee aikaisin täälläkin, heinäsirkkojen tai kaskaiden ääniä ei enää kuulu. Sen sijaan lämmityslaitteet ja ilmanpuhdistimet hurisevat kodeissa ja nyt minä ymmärrän kiinalaisten toppapyjamien tarkoituksen.
Kolmessa kuukaudessa kaikki on muuttunut vähemmän oudoksi. Kummallisesti soivan kielen sanat ovat alkaneet saada äärirajoja, vaikka en vieläkään montaa sanaa kiinaa osaa. Näiden kuukausien kuluessa tänne on muodostunut omat rutiinit, yhteisö ja arki ympärille. Expat-piireissä väki vaihtuu tiuhaan; perheitä lähtee kotimaihinsa tai uusille komennuksille, uusia saapuu ja nyt minä osaan jo hieman jopa neuvoa heitä. Kaikki helpottuu pian, minä myös lupaan, kuten minulle sanottiin. Ja tiedän, että niin todella tapahtuu.
Minhang alkaa tyhjentyä muutaman viikon päästä, kun expatit lähtevät joulun viettoon kotimaihinsa tai aurinkorannoille. Ensi viikon perjantaina mekin lähdemme Suomeen kuukaudeksi. Meiltä jää väliin Shanghain suomalaisten loistokkaat itsenäisyyspäivän iltapukujuhlat ja lasten koulujen joulujuhlat, mutta pääsemme kaksivuotissyntymäpäiville ja joulutoreille, viettämään aikaa läheisten kanssa. Tärkeitä asioita kaikki. Ja sitten minä ymmärrän: meillä on kaksi elämää joihin palata. Yksi Suomessa, yksi täällä. Näin kolmen kuukauden jälkeen näin voi jo sanoa.
Uuteen maahan asettuminen koostuu pienistä askeleista, jotka sitten lopulta tuovat sen sopeutumisen tunteen. Kolme kuukautta on tällä komennuksellamme ollut sellainen aika, jossa elämää on saatu asettumaan, jo jopa paikoilleen. Niinpä kokosin listan asioista, joita kahdeksassakymmenessäkahdeksassa päivässä onkaan tapahtunut:
Olen alkanut stressaamaan vähemmän ruokamyrkytystä. Olen jopa syönyt muutaman kerran ravintolassa katkarapuja, vaikka vannoin, että en tekisi niin. Pelko ruokamyrkytyksestä oli alkuun jostain syystä todella suuri, mutta nyt olen todennut, että huono tuuri voi käydä missä tahansa, Suomessakin. En jaksa enää kovin aktiivisesti lähettää juomaani takaisin ravintolassa, jos siihen on laitettu jääpaloja vastoin pyyntöäni.
Olen oppinut, mistä ostaa asioita. Miten tärkeä, mutta ei varsinkaan alkuun todellakaan itsestään selvä asia uudessa maassa. Nyt tiedän, että mistä kannattaa tilata orgaanisia vihanneksia (ja mistä voi tunnistaa feikkiluomun), mistä kananmunia, mistä koulutarvikkeita ja mistä löytyy kukkamarkkinat. Tiedän minne suunnata, jos tarvitsemme vaatteita ja että missä voi teettää vaikka silkkipaitoja.
Olen tottunut siihen, että kotonamme häärää joku kolme tuntia päivässä. En tunne enää oloani kiusaantuneeksi, vaikka yleensä naputan tämän koko ajan tietokoneen näppäimistöä tukka sotkussa. Keitän kahvia myös ayillemme ja otan helpottuneena vastaan tämän harvinaisen luksuksen elämässä, kun joku hoitaa puolestani ison osan kotitöistä. Ayimme on huipputyyppi, enkä enää stressaa hänen läsnäoloaan.
Olen alkanut harrastaa liikuntaa pitkän tauon jälkeen ja voi miten rakastankaan sen tuomaa uudelleen löytynyttä energiaa.
Olen tottunut seuraamaan ilmanlaatuindeksejä ja käyttämään maskia. Lapsille toimii parhaiten ”näytätte aivan ninjoilta” –kehut ja kavereiden esimerkki. (Voi miten odotankaan Suomen puhdasta ilmaa, seuraan myös Suomen indeksejä!)
Olen tottunut siihen, että kaikki menot pitää suunnitella etukäteen tilaamalla kuljettaja paikalle. Mielellään jo edellisenä päivänä. Mitenkään spontaania elämä täällä ei siis ole.
Olen kehittänyt itselleni pienimuotoisen urakriisin, jota selvittelen parhaillaan. Samaan aikaan koen, että etäisyys ja aika ovat kirkastaneet jo nyt paljonkin sitä, että mitä tahdon tehdä tulevaisuudessa.
Olemme käyttäneet Storytel-äänikirjapalvelua koko rahan edestä. Juuri nyt meneillään on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin.
Vaikka olen pitänyt itseäni hyvin ennakkoluulottomana ruokailijana, en sitä taida ollakaan. Monet kiinalaiset herkut ovat minulle yksinkertaisesti liikaa: rustoa rouskuvat lihapalat, paistetut kilpikonnat tai ankan jalat. Lähipiiriimme on vakiintunut termi "säilykesorsaravintola". Todella hyviäkin herkkuja täältä löytyy ja siksi ainakin yritän pitää mielen mahdollisimman avoimena.
Ihan välihuomiona: kadotan englanninkielen taitoni puhuessani brittien kanssa. En ollenkaan käsitä, että mitä tässä ilmiössä tapahtuu, mutta heti jos aistin hivenenkin brittiaksenttia niin alan takellella, unohdan sanoja, enkä kuule mitään mitä keskustelukumppanini sanoo. Toivottavasti tämä menisi pian ohi, onhan lapseni brittikoulussa. (Muuten englannin puhumisessa ei ole ongelmia.)
Olen oppinut, että kiinalaisille leikkitreffeille kuuluu mennä valtavan kukkakimpun kanssa.
Ja että tupakka on vähän kuin dollarin setelit Amerikassa. Niitä kuuluisi olla mukana oikeissa tilanteissa livautettavaksi. En ikinä oppinut ravintolan ulkopuolella tippaamista luontevasti Amerikassa, no tästä tavasta nyt puhumattakaan. Toisaalta en ole varma, että odotetaanko tätä savukkeiden livauttelua meiltä länsimaisilta.
Olen oppinut elintärkeän elekieli/englanti/kiina –kommunikaatiotavan.
Olen huomannut, että Shanghai on aivan käsittämättömän kallis kaupunki. Pelkästään ruokaan menee perheellämme 2-3 kertaa enemmän rahaa kuin Suomessa ja esimerkiksi ilmanpuhdistimet vaihdettavine filttereineen ovat tuntuva menoerä. Lasten harrastukset saattavat liikkua aivan poskettomissa summissa. Ekspatit ovat monessa suhteessa onnekkaassa asemassa esimerkiksi terveydenhuollon suhteen, sillä lääkärilaskut voivat olla todella valtavia.
Ekspateista puheenollen, on aivan totta mitä sanotaan tietyissä piireissä olevista kummallisista hierarkioista. En uskonut tämän olevan totta, mutta aivan omin silmin todistin käsittämätöntä aikuisten ihmisten tuolileikkiä eräänä päivänä. Onneksi tähän kannattaa suhtautua lähinnä huumorilla.
Olemme tottuneet siihen, että kuusivuotiaalle tulee suomalaisesta näkökulmasta valtava määrä läksyjä. Ja siihen, että lapset poimivat noin viisikymmenkertaisesti paremmin uusia kieliä kuin me aikuiset.
Arkeemme on muodostunut traditioita: lounas Laowai-streetillä (eli valkonaamojen kadulla) Suomi-koulun jälkeen, Suomi-koulu-lauantaiden korvapuustit ja perjantai-illalliset ystävien kanssa. Vihannestilaus maanantaisin, tanssitunnit keskiviikkoisin, saunareissut klubitalolle viikonloppuisin.
Olemme löytäneet aivan ihania ystäviä ympärillemme. Tämä onkin tämän listan tärkein kohta. Lounastreffejä, joilla maistellaan pahanmakuisia kana-oreokeksejä jälkiruokana (kyllä, ja löytyy myös wasabina). Ystäväporukka, jonka kanssa istua rennosti iltaa. Niin, mikään muu tässä listassa ei ole auttanut sopeutumisprosessissa yhtä paljon. Enkä yksinkertaisesti tiedä miten pärjäisin ilman naapurin Tiinaa, jonka kanssa jakaa ilot, juorut, huolet, kahvit ja koulukyydit. Ystävää, jonka kanssa kurjinkin aamu kääntyy paremmaksi höryävä lattemuki kädessä.
Tiedän kyllä, että kolmen/neljän kuukauden raja on kulttuurishokin kehityskaaren kannalta vaarallisin kohta mennä käymään kotimaassa. Kuitenkin tätä listaa kirjoittaessani päällimmäinen tunteeni tästä Shanghain elämästä on kiitollisuus, kaikesta säätämisestä, ilmansaasteista ja niistä satunnaisista pelkojen valtaamista illoistakin huolimatta. Jos sanaa blessed voisi suomeksikin käyttää kuulostamatta kornilta, niin käyttäisin sitä nyt. Hyvä on, myönnetään, haluan käyttää sitä.
(Jos taas käyttäisin sanaa britin kanssa puhuessani, sanoisin luultavasti ”um, you know, that thing”)
Tammikuussa on hyvä jatkaa tästä, mihin olemme nyt jääneet.
Terveisin
Elina
Comments