17.9.2020
Moikka,
Viime yölle ja tälle aamulle oltiin luvattu niin paljon sadetta, että olin sataprosenttisen varma siitä, että aamulla kadut tulvisivat. Jo eilen aamulla yritimme oikaista bussipysäkille nurmikentän poikki, mutta kivetykset olivat veden peitossa ja lapset raahasivat varpaat märkinä potkulautojaan suoalueeksi muuttuneen nurmikon läpi.
Tein illalla suunnitelman 600 metrin bussipysäkkimatkaa varten. Mikäli vettä olisi niin paljon alamäessä, että sitä menisi saappaan varsista sisään, niin kahlaisimme tien poikki crocseissa. Kuivaisin lasten jalat bussin ovella pyyhkeeseen ja he pukisivat koulukengät vasta koulussa. Sade on vielä lämmintä ja koulupukuina on shortsit ja hameet. Emme kuitenkaan joutuneet toteuttamaan suunnitelmaani, sillä luvattu yhtäjaksoinen rankkasade alkoi vasta päivän myötä.
Takana on nyt kaksi viikkoa karanteenin jälkeistä arkea. Se on täyttä ja hyvää, huomaan kaivanneeni tätä kaupunkia ja sen arkea kipeästi. Kun lapset tulevat koulusta, me suuntaamme leikkimään ystävien kanssa. Tällä compoundilla isommat lapset voivat kulkea muurien rajojen sisällä vapaasti keskenään kuin Suomessa. Juosta bambukujilla, pelata jalkapalloa ja kalastaa matalassa joessa. He kiipeilevät leikkipuistoissa kuin pienet marakatit ja tuntevat jo clubitalon tilat kuin omat taskunsa. Kaikki tuntevat toisensa, tietävät kenen lapsia kukakin on. "Jos näet poikaani, huikkaatko että tulee syömään", sanomme toisillemme.
Lempihetkeni alkaa kuuden maissa, kun ilta hämärtyy ja lapsia huhuillaan sisään. Vanhemmat ja ayit kantavat eväsrasioita ja reppuja kotia kohti, lapset yrittävät karata leikkimään vielä hetkeksi. Sillä aikaa kun ollaan käyty pesulla, laitettu koulupuvut pyykkiin ja purettu reput, on tullut jo säkkipimeää. Rakastan tuota päivän jälkeistä hetkeä illallispöydässä, kun valot tai kynttilät on sytytetty, kaikki kerääntyvät nälkäisinä pöydän äärelle ja puhutaan kaikesta mitä päivän aikana on tapahtunut.
Lasten ollessa koulussa olen tehnyt kotoa töitä. Laitoin yhä Suomessa ollessa toiminimen pystyyn, mutta olen vielä täysin markkinointivaiheessa. On ihanaa kun on jotain näin omaa. Projekti, joka on vastapainoa kaikelle, minun osaamistani. Olen innoissani. Sitten olen opetellut pelaamaan tennistä. Olen siinä aika huono, mutta nollatason harjoitusryhmässämme on hyvä meininki ja on todella hauskaa aloittaa aivan uusi laji näin aikuisiällä.
Päiviin on mahtunut aivan ennätysmäärä säätämistä. Keittiön vallanneita ötököitä, ongelmia milloin minkäkin kanssa. Tästä huolimatta huomaan hellittäneeni aivan hirveästi. Tämä vuosi on ravistellut kaikkea niin lujaa, että en vain jaksa enää hermostua pienestä.
On ollut tunteikasta halata ystäviä, joille ehdin jo jättää etänä hyvästit. Niin todella: halata. Täällä on elämä aivan ihmeellisen normaalia, hämmästelen sitä koko ajan. Voimme halata toisiamme, käydä huoletta ravintoloissa ja kokoontua juhliin. Maskia käytetään toki julkisissa rakennuksissa ja joukkoliikenteessä, mutta virusta ei todella täällä ole. Meillä kaikilla on kännykässä gps-tietoja tallentava terveyskoodi, jolla todistamme terveydentilamme tarvittaessa. Meinasin joutua ongelmiin viime viikolla, kun yritin uusia asukaslupaani, eikä tuota koodia oltu tuolloin minulle vielä teknisten ongelmien vuoksi saatu.
Joutilaina hetkinä kiertelen kuulokkeet korvilla naapurustoa ja compoundia. Muistutan itseäni lempeästi, että emme ole jäämässä. Että tee nyt ne asiat, joita et keväällä enää saanut tehdä. Toteuta lista. Se jonka kirjoitit keväällä ikävän kourissa. Lähde markkinoille tinkaamaan, syö tulisia noodeleita, juo drinkkejä Huangpu -joen varrella.
Älä kietoudu liian tiukasti tähän uneliaaseen ja onnelliseen arkikuplaan.
Täällä vain liike on pysyvää, se että olemme vierailijoita.
Muista kaupunki ympärillä, mene nyt, vaikka kodin syli on ihana ja rakastat juuri tätä arkea, ja olet iltaisin puhkiväsynyt ja lapsille pitää pitää löytää uudet kumisaappaat. Tämä syksy tässä on sitten kun. Älä unohda Yu-Gardenia, älä Zhujiajiaon veneitä ja kujia.
- Elina