En uskonut kirjoittavani tätä lausetta enää sitten tammikuun, mutta tässä se tulee: terveisiä Shanghaista! Takana on neljä päivää, joita en unohda luultavasti koskaan. Sitä, että matkustin Kiinaan keskellä globaalia pandemiaa kolmestaan lasteni kanssa. Sitä miltä tuntui kuulla lentokoneessa kiinan kieltä ympärilläni. Miten purskahdin lennon jälkeen umpiväsyneenä myötätunnosta itkuun, kun tyttäreltäni otettiin koronatestiä. Sitä miten hienosti lapset ymmärsivät, että se kaikki tehtiin, jottei virus leviäisi. Miten reippaita he olivat reput selässään, maskit kasvoillaan.
En unohda karanteenihotellin henkilökunnan hazmat-pukuja, ensimmäistä hotellihuoneen oven taakse toimitettua illallista, jolla tarjoiltiin riisin kanssa tulisesti maustettuja lootusjuuria. Olin unohtanut miten paljon pidän lootusjuurista, olin oikeastaan unohtanut koko lootusjuuret. Sitä kun söimme lasten kanssa sipsejä hotellisängyllä ja katselimme elokuvaa, ulkona oli pimeää ja vaikka kaikki oli erikoista, oli kaikki hyvin.
Tai sitten unohdan kaiken, sillä kärsin yhä valtavasta jetlagista, joka tekee kaikesta vähän sumeaa ja unenomaista.
Sitten sunnuntaina tuli puhelu: pääsisimme jatkamaan karanteenia kotiin. Itkin ilosta, nauroin ja hypin tasajalkaa ja lapset pomppivat sängyillä. Sitten pakkasimme pyörremyrskynä ja syöksyimme aulaan. Minulla on ollut tunteet todella pinnassa viime päivinä.
Tunteilu alkoi siellä lentokoneessa, kun ymmärsin miten en ollut pitkään aikaan uskaltanut enää antaa itselleni lupaa ikävöidä. Tajusin, miten paljon käsittelemättömiä tunteita lähtöömme liittyikään. Koko kevääseen. Ne ovat olemassa pieninä haavoina, joiden olemassaoloa tai syvyyttä en ole oikein tainnut tunnustaa. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin jossakin Venäjän yllä ja minä pelkäsin niistää, sillä joku olisi saattanut luulla minun olevan sairas.
Mutta takaisin sunnuntaihin: me pakkasimme tavaramme kymmenessä minuutissa ja kiidimme alakertaan, josta erikoiskuljetusauto haki meidät kotiin. Mieheni oli löytänyt meille naapuricompoudilta uuden kodin kahdessa viikossa ja auton ikkunasta näimme matkalla kaikki arjestamme tutut paikat. Marketin, kahvilan, hedelmäkaupan ja sen parturin, johon minäkin tammikuussa uskaltauduin leikkauttamaan hiukseni. Vein sinne mukanani oman harjan ja kamman, sillä pelkäsin täitä. Nyt se jo vähän naurattaa. Neuvoin suojapukuun pukeutunutta kuljettajaa kiinaksi, vaikka hän puhui englantia. Olin niin iloinen päästessäni taas käyttämään alkeellista kielitaitoani, että näin katseen taustapeilistä taittuvan huvittuneeseen ja lämpimään hymyyn maskin takana.
Ja kotona näimme mieheni ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon muuten kuin videopuheluiden tai hotellin ikkunan läpi. Ja koska olen muuttunut entisaikojen itkijänaiseksi, itkin taas lisää. Jälleennäkemisestä ja kodin tunteesta, jonka tunnistin ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen. Sen, että kuulun vahvasti jonnekin.
Nurkissa on muuttolaatikoita, suihkujen termostaatit oikuttelevat ja makuuhuoneen kokolattiamatto on reunoistaan tummunut. Asunto on kaukana entisestä krumeluuriasunnostamme, mutta silti kaikki on samaa. Tämä on nyt koti. Lapset ovat kasvaneet ulos kengistään ja vaatteistaan, mutta omien lelujen pariin pääseminen on tuntunut heille joululta. Muuttofirma oli pakannut kirjaimellisesti kaiken, askartelusilpuista ja kierrätystä odottavista pattereista lähtien. Erään laatikon päältä pilkisti muistilappu, johon olin tehnyt tammikuussa pakkauslistan Thaimaan matkaamme varten. Aurinkorasvaa x 2, hellehatut, hyttyssuihke. Ja niin edelleen.
Jos joku olisi silloin minulle kertonut, en olisi uskonut.
Rakkaudella,
Elina
PS. Meillä on tänään hääpäivä. Viidessä viikossa ehti tapahtua paljon; minä toivuin leikkauksesta, perustin yrityksen (siitä kerron lisää ihan lähiaikoina!!), sukkuloin viisumiprosessin läpi, mieheni kävi läpi yksinään kahden viikon hotellikaranteenin, hyvästeli ja pakkasi vanhan kotimme ja nyt me olemme kaikki täällä, melkoisen seikkailun läpikäyneinä. Väitän, että tänään illalla riittää juteltavaa kuohuviinilasillisen äärellä. Me selvisimme. Keväästä, kaikesta, tänne.