Moi,
Hassua, miten nopeasti vieraista asioista tulee osa arkea. Aamuisin tarkistan kännykästä ilmanlaadun, kirjoitan viestejä WeChatin kautta, sanon kadulla monta kertaa nihao, liotan kasviksia etikkavedessä ennen syömistä ja kysyn ayiltamme, että voisiko hän valmistaa taas pinaattidumplingeja. En osaa kuvitella äänettömyyttä ilman ilmanpuhdistinten huminaa enkä ylläty ollenkaan, kun kännykkäliittymäni tehdään keskellä parkkipaikkaa. China Unicomin liike olikin yllättäen atomeina, mutta agenttimme löysi silti työntekijän, joka kantoi sim-kortteja käsilaukussaan. Pieniä arjen asioita, jotka tuntuvat jo yhtä tavallisilta kuin kaulassani roikkuva henkilökortti koulun porteilla, suitsukkeiden tuoksu tai iltaisin compoudimme ikkunoista ulos kaikuvat soittoläksyt.
Mutta liikenne, siihen en totu millään. En siihen, että nopeimmalla ja hienoimmalla kulkuneuvolla on etuajo-oikeus. Expat-valmentajamme sanoi, että tässä maassa maltin menetys on yhtä kuin kasvojen menettäminen ja olen yrittänyt muistaa tämän. Eräänä päivänä koulun edessä yksi näistä luksusautoista ajoi niin läheltä tytärtämme, että hänen mekkonsa heilahti tuulessa. Olimme suojatiellä, eikä tuon urheiluauton kaasupoljin höllentynyt ollenkaan. Silloin minä huusin suomeksi, että mitä helvettiä. Haukuin kuskin ja myös hänen autonsa maan rakoon siinä jumppatrikoissani. Annoin tulla myös kaiken muun siihen perään, lasten tuijottaessa ihmeissään. En tiedä mitä tapahtui. Menetin malttini pelästyksestä ja raivosta siinä suojatiellä, adrenaliini kohisi vieläkin suonissani siitä nopeasta liikkeestä, jolla nappasin tyttärestäni kiinni. Tilannetta seuranneet työmiehet nauroivat purkaustani seuratessaan. Tarinan opetus: suojateihin ei voi luottaa ollenkaan, eikä raivoaminen auta. Ainoastaan äärimmäinen varovaisuus, silmät on oltava selässäkin.
Vaikka arki on löytänyt uomansa, tämä ihmeellinen krumeluuriasunto on alkanut tuntua kodilta ja iso osa byrokratiaa on jo takana päin, on arjessamme toinenkin asia, johon en sopeudu. Mukana on myös jatkuva huoli siitä, että mitä jos jotain käy. Ambulanssin tilaaminen varsinkaan englanniksi ei ole yksinkertaista ja jos vain mahdollista, suositellaan kulkuneuvoksi taksia, kuljettajaa tai omia jalkoja. Hoitoa saa kun mukana on passi, vakuutuskortti ja paikallista rahaa. (Moni muukin asia pyörii samojen asioiden varassa.) Sairaaloita on monia ja samoin maksukäytäntöjä (tarvitset paikallista valuuttaa, mutta osassa paikassa on suoraveloitus vakuutusyhtiöltä, osa ottaa vastaan käteistä ja alipayn jne), ja tämä kaikki tuntuu välillä niin pelottavalta, että haluaisin kääriä koko perheen kotiin pehmeän peiton alle. Mielessä takoo mitä jos, mitä jos, mitä jos. Pahimman ahdistuksen iskiessä vertaistukea löytyy onneksi läheltä ja olemmekin alueen muiden suomalaisnaisten kanssa hioneet yhdessä hätäsuunnitelmia. Jälleen kerran tuntuu lohduttavalta tietää, ettei ole yksin.
Tämä kuukausi on ollut vallan merkillinen ihan kaikella mahdollisella mittapuulla. Juuri eräänä iltana laitoin ruokaa, kun poikani sanoi ”äiti, oveen koputettiin ja mä päästin sisään jonkun ihmisen”. Hauskinta tässä on, että en yllättynyt ollenkaan, vaan minustakin oli jo itsestään selvää, että meillä lappaa välillä ihmisiä. Kuivasin kädet astiapyyhkeeseen ja totesin, että tällä kertaa kyseessä oli lähikaupan ystävällinen kauppias, joka oli tuonut skootterilla meidän ruuat kotiin asti. Tällaiset tilanteet kuuluvat nyt arkeemme. Eikä nämä yksittäiset toimintatavat ole ainoita, jotka elämässämme on muuttunut, vaan lisäksi tämä kuukausi on muuttanut kaiken. Ihan kokonaan. Asuinmaan, lasten koulut, elämäntavan. Minä olen kotiäiti. Me asumme Kiinassa. Siinä on totuteltavaa.
Eli mitä vastaan, jos minulta kysytään, että mitä kuuluu? Nyt ensimmäisen kuukauden jälkeen? Vastaan, että tuntuu hämmentävältä, hyvältä, onnelliselta, pelottavalta, kummalliselta, kuormittavalta, jännittävältä.
Onneksi takana on kansallinen vapaaviikko, golden week, joka on pyyhkinyt aikataulut pois. Emme tehneet sen kummempia suunnitelmia, vaan kuljeskelimme pitkin expateista tyhjentynyttä Minhangia ja teimme retkiä lähitienoolle. Uimme iltaisin ja kuljimme jouluvaloilla reunustettuja katuja pitkin kotiin.
Ai niin, tänne tuli eilen syksy. Aamulla maa oli täynnä keltaisia lehtiä ja illalla tuuli niin, että palmut taipuivat kuin periksi antaen. Mekin laitoimme pitkästä aikaa koko perhe pitkähihaiset paidat päälle, en muista milloin viimeksi.
Toivottavasti sinun lokakuusi on alkanut hyvin,
Elina