Moi,
Voit varmaan kuvitella, miten paljon viime viikot ovat sisältäneet lähtövalmisteluita. On ollut paperien pyöritystä, vihkitodistuksen etsintää, muuttolaatikoiden pakkaamista, siivoamista, rokotuksia ja kaikkea sellaista, mitä nyt kansainvälisiin muuttoihin liittyy. Kuin kotimaan muutto mutta monimutkaisella rahtikontteja ja lupapapereita sisältävällä tuplabonuksella. Viime maanantaina katsoimme lasten kanssa miten muuttomiehet kantoivat tavaramme rekan kyytiin. Oli elokuun toinen maanantai ja minä ihmettelin tyhjässä keittiössä, että mistä tarjoan lapsille välipalaa, kun olin juuri lähettänyt kaikki astiamme Kiinaan.
Tuosta päivästä alkoi kolmen kuukauden matkalaukkuelämä, jota on nyt takana yhdeksän päivää. Meillä on jokaisella yksi matkalaukullinen vaatteita ja käsimatkatavarat, sekä yksi yhteinen sekatavaralaukku. Kummallisen vähän tämä on tuottanut ongelmia, mitä nyt olemme käyneet välillä naapurista jotain pientä lainaamassa.
Käytännön järjestelyjen lisäksi olemme jo aloittaneet jäähyväiset. En tiedä miksi käytän näin dramaattista sanaa, sillä tulemmehan me jo jouluna useammaksi viikoksi takaisin. Yritän muistuttaa itselleni, että nämä jäähyväiset eivät ole sama asia kuin lähtiessämme Etelä-Carolinasta, sillä näissä halauksissa toivotetaan ihanaa syksyä ja sanotaan, että nähdään neljän kuukauden päästä.
Tuntuu vain niin haikealta että sydän puristuu, kadota täältä niin kovin rakkaiden ihmisten arjesta. Häivytämme itsemme tavarakuorma kerrallaan naapurustosta ja pian täällä asuu toinen perhe. Me emme enää tee tänne suunnitelmia syyskuulle, emme osallistu syntymäpäiville tai sovi leikkitreffejä lähitienoille. Sen sijaan Finnairin sovellukseni ilmoittaa, että voin tsekata itseni lennolle seitsemän päivän päästä. Ilmoitin esikoisen juuri brittikoulun harrastusryhmiin ja käänsin WeChatin ilmoitusäänet päälle.
Aika juoksee ja minun on pakko hyväksyä, että en ehdi tekemään aivan kaikkea suunnittelemaani.
Tunteet ovat erittäin pinnassa ja yritän sanoa läheisille kaikkia sellaisia asioita ääneen, joita sanon aivan liian harvoin. (Kuinka usein sitä ihan ihan oikeasti sanoo vaikka ystävilleen, että hei muuten olen tosi onnellinen että olet elämässäni? Milloin tulee kuiskattua sille mummulle, jonka huomaa halatessa käyneen niin hennoksi, että rakastan sinua ja muistan kaiken aina, vaikka maailmalle katoankin?)
Toisaalta, en minä luullutkaan että uudet alut olisivat ikinä mitenkään helppoja tai kevyitä asioita.
En minä ajatellut ikinä, että epävarmuuteen hyppääminen olisi pelkästään miellyttävä tunne.
Ja jos olen aivan rehellinen, niin minua on alkanut myös jännittää aivan valtavasti. Minua jännittää kaikki mahdollinen arjen rutiinien löytymisestä lähtien, meidän kaikkien sopeutuminen, koti-ikävä, koulumatka ja entäs jos minä ymmärrän vieraalla maalla jotain väärin ja mokailen sen vuoksi.
Se tuntuu pallona ylävatsassa, ensimmäisenä ajatuksena kun herään yöllä. Että seuraavan viikon lauantaina puramme nämä matkalaukut Shanghain Minhangissa. Siinä marmorikodissa, maassa jossa minun pitää oppia nopeammaksi, siellä kaukana täältä emmekä voi tietää yhtään tulevista iloista, vastoinkäymisistä tai seikkailuista. Miten lohduttavalta tuntuukaan tieto siitä, että alueellamme on hyvin tiivis pieni Suomi-yhteisö, naapuritalossa ystäviä ja vertaistukea ympärillä. Toisin kuin USA:n komennukselle lähtiessä, ei nyt tunnu onneksi siltä, että sitä olisi aivan yksin uuden keskellä.
Ja nyt sinä sanot varmaan, että kaikki järjestyy ja minä sanon että tiedän, mutta en voi tälle mitään.
Kiitos silti, että ajattelet niin. Minäkin yritän.
Elina
Comentários