Moi,
Kirjoitan tätä anoppilassa, tutun nahkasohvan uumenissa, pää yhä jetlagista pehmenänä. Tyttäreni heräsi viime yönä kolmelta ja valvoimme yhdessä puoli viiteen asti sähkökynttelikön valossa, yritimme nukkua ja lopulta annoin hänen katsella kirjoja. Puoli viideltä teimme mieheni kanssa vaihdon: tyttäreni oli päättänyt, että on aamu. Olen juonut monta kupillista Juhla Mokkaa, syönyt saaristolaisleipää ja vetänyt keuhkot täyteen kirpeää kaamosilmaa. Se on niin puhdasta, että tuijotan epäuskoisena kännykän ilmanlaatusovellusta ja hengitän, hengitän.
Lentomatka meni hyvin, ellei lasketa kahta (2) vaatteille kaatunutta mustikkamehumukia. Juuri kun olin ajatellut, että meidän lapset ovat jo niin isoja, että vain yhdet vaihtovaatekerrat per nenä riittävät. Jossakin Mongolian yllä ajattelin huvittuneena, että tämä Shanghain elämästä Suomen elämään livahtaminen on kuin kaksoiselämää. Kymmenen tuntia ja siirrymme kiivaasti tööttäilevien autojen, katukeittiöiden, pilvenpiirtäjien ja minkä tahansa mahdollisen maailmasta koivumetsien, sympaattisten kahviloiden ja hillittyjen jouluvalojen Suomeen, missä ihmiset pitävät mielellään hieman etäisyyttä toisiinsa. Siellä pilvivaippojen yllä mietin, miten nämä maailmat eivät voisi olla ehkä enää kauempana toisistaan, mutta jollain ihmeen tavalla me nykyään olemme paikallisia molemmissa.
Uskon, että tämä kaksoiselämän tunne on tuttu monelle ulkosuomalaiselle, erityisesti kaikille väliaikaista komennuselämää viettäville. Koti on vähän siellä ja täällä, ja siirtymät niiden välillä tuntuvat toisinaan kuin trikkikuvilta, joissa henkilöitä leikataan ja liitetään keskelle uusia maisemia. Ensimmäinen Suomen-loma on aina vähän jännittävä; miltä tuntuu palata kotimaahan vierailijana, entä mikä kaikki on eri lailla kuin lähtiessä?
--
Jatkan tätä kirjettä Tampereella, nyt on menossa päivä numero 7/28 Suomessa. Katselen hotellihuoneen ikkunasta kaupungin valoja ja hassua kyllä, rakennukset tuntuvat matalilta, jopa ne korkeimmat. Mutta voi miten tuttuja ne ovat. Kuljen pitkin Hämeenkatua, Satakunnankatua ja Tuomiokirkonkatua. Tuosta menisin yliopistolle ja tuosta vanhalle työpaikalleni, ystäväni koti on tuolla. Sitten muistan, ettei minulla ole avainta enää minnekään täällä. Ei kadun toisella puolella tai bussimatkan päässä. Haahuilemme lasten kanssa pitkin kaupunkia kun odotamme, että ystävät tulevat kotiin kouluista ja työpaikoiltaan, käymme outoihin aikoihin kahviloissa ja luuhaamme museoisssa. Muumi-museossa kello kymmenen huomaan ohikulkijan mietiskelevän katseen: ”eikö tuon lapsen kuuluisi olla koulussa?”, se kysyy. Citymarketissa sanon, että emme voi ostaa jogurttia, sillä meillä ei ole täällä lusikoita. Kännykkäliittymiä ohikulkijoille kaupustelevalle miehelle en edes jaksa selittää. Olen jo melkein aikeissa sanoa, että olemme tässä yhteiskunnassa ja emme ole, mutta ”ei kiitos”, sanon vain, ja jatkan matkaa.
Ja kun minulta kysytään Kiinasta, niin vastaan aivan rehellisesti, että meillä on mennyt hyvin. Että odotin kaameaa kulttuurishokkia, mutta tässä me olemme, pinnalla polskutellaan.
Sanon myös, että ei, en tiedä milloin palaamme. Se voi olla ensi kesänä tai seuraavana tai joskus. Ihme kyllä, vastaukseni ei hermostuta minua.
Kuvittelen, miltä tuntuisi omistaa talo täältä, sittenkin. Ajamme erään haaveiden kadun poikki ja pysähdymme taas saman talon eteen. Se on yhä myynnissä ja minä mietin, että olisiko siellä mahdollista olla kyllästymättä marraskuiden tuomaan pimeään. Päästäisikö se helpommalla. Onhan monia ulkosuomalaisia, joilla on koti myös täällä.
Niin, monimutkaista.
Ostan Muumi-museosta postikortin, jossa on ote Taikatalvesta:
”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia.
Ei voi tietää,
Ovatko ne olemassa,
Vai näkyvätkö vain.
Kaikki on hyvin epävarmaa,
Ja juuri se tekee
Minut levolliseksi.”
(Tove Jansson)
Terveisiä Suomesta,
Elina
Comments