Hei taas,
Kirjoitan tätä hotellihuoneen parvekkeelta. Uimapuvut kuivuvat vieressäni ja kaikki on pikkuisen epätodellista. Olemme yhä Thaimaassa, nyt kolmatta viikkoa.
Virustilanne muuttui sellaiseksi , että lennämme viikonloppuna Suomeen. Emme tiedä milloin pääsemme palaamaan Kiinaan.
Alle kuukausi sitten istuin ystäväni kanssa hänen keittiössään. Suunnittelimme kevättä ja joimme kahvia. Miten varmoina me kirjoitimme päivämääriä kalentereihimme. Syntymäpäivät. Maaliskuun viidestoista: kaverijuhlat. Illalliset. Kotiinpaluut. Läksiäiset. Meillä ei käynyt mielessäkään, että kaiken kirjoittamamme perään piirtyisi kysymysmerkit, että kun tulisi helmikuu meidän kummankin kodit pysyisivät hiljaisina ja koskemattomina. Siellä ne ovat, yhä vastapäätä toisiaan.
Tiedänhän minä, että nämä kaikki ovat etuoikeutetun ihmisen sanoja. Että on mahdollisuus valita, lähteäkö vai palata. (Vaikka nyt paluu ei toisaalta olekaan vaihtoehto.) Tiedän, että minulla ei ole oikeutta valittaa, mutta kyllä tämä tilanne mietityttää paljon. Herään joka yö neljältä miettimään ja googlaamaan kaikkea typerää.
Ja sitten: tällaista elämä välillä vain on.
Arvaamatonta ja kummallista.
Vaikka olen Kiinassa aika ajoin ollut täysin kyllästynyt veden likaisuuteen, ilmansaasteisiin ja ketjussa tupakoiviin taksikuskeihin, luulin, että aikaa olisi yllin kyllin. Että voisimme rauhassa jättää puolen vuoden jäähyväisiä kaupungille, josta on tullut koti. Rutistaa vielä monta kertaa ihmisiä, jotka tuntuvat osalta perhettä.
Ajattelen compoudimme puutarhoja, kulkukissoja ja honteloita palmuja. Viidakkomaisia vihreän sävyjä, kultakrumeluureja, kovaäänisiä sammakoita. French Concessionin puita ja kahviloita. Tuulessa heilahtelevia punaisia lyhtyjä. Kurkkua kuristaa.
Viime viikolla matkustimme eräänä päivänä laivalla saareen. Meri oli kaunis ja turkoosi, kalastusveneet kuin postikortista. En silti tavoittanut täysin muiden kepeää lomatunnelmaa, sillä mielessäni kokosin taukoamatta tehtävälistaa. Talvivaatteet (jotka saamme aluksi lainaan ystäviltä ja perheeltä), kotikouluaikataulut, asumiskuviot. Eihän meillä ole Suomessa mitään arjen palasia, emmekä voi purkaa laukkuja kokonaan. Miksi purkaisimmekaan, sillä ne ovat täynnä rantavaatteita.
Tulen varmasti muistamaan aina tämän äkillisen välitilan, nämä päivät lomakeskuksessa: vesiliukumäet ja aurinkorasvasta tahmeat lapset. Puiden takaa puhaltaa suolainen merituuli, käsivarsilleni on valunut papaijan mehua. Kaiken yllä leijuu pysähtyneisyys. "Kirjoita vain kalenteriisi, suunnittele ja rakenna. Tiedä silti, että kaikki saattaa muuttua koska tahansa", se muistuttaa. Miten vähän muuta onkaan kuin se mitä on nyt.
Mieleeni putkahtelee hassuja asioita, kuten vaikkapa potkulaudat. Kun nostan lapsen potkulaudan tottuneesti portaat alas, jokin iskee minuun. Potkulaudat ovat kiinteä osa Shanghain arkeamme. Illan pimeydessä niiden pyörien valot vilkkuvat sinisenä compoudimme sokkeloisilla kujilla. Kävelen usein koululle kahta potkulautaa työntäen. Lapset vetävät niillä rallia ostoskeskuksen keskusaukiolla ja perheet ovat kokoontuneet ulkopöytiin syömään. Ajatus potkulaudoista saa minut melkein itkun partaalle ja ymmärrän miten paljon toivon, että pääsemme näkemään vielä Shanghain kevään.
Seuraan jatkuvasti uutisia, tartuntatilastoja ja Wechattia. Lähikauppamme Wechat-ryhmästä luen miten kuljettaja parka ei pysty toimittamaan ihmisille tilauksia ylikysynnän vuoksi ajallaan, ja moni odottaa pitkään vettä ja ruokatarpeita. Joissakin paikoissa ihmisiä puhutellaan valvovilla droneilla, jos he eivät käyä hengityssuojia tai liikkuvat ulkona turhaan. Tutut kadut näyttävät kuvissa kummallisen autioilta."Missä päin maailmaa olette?" - viestittelemme ystävien kanssa.
Iltaisin en oikein jaksa uutisia, en oikein mitään. Silloin katson netistä videoita pelastetuista koiranpennuista ja kykenen juuri ja juuri päättämään, tilaisinko Tom Yum -keittoa vai Pad Thain. Henkinen kapasiteetti on kieltämättä välillä tiukilla. Tiedän, että juuri nyt on tärkeä pitää huolta jaksamisesta. Että varmasti huolehdin tärkeimmästä tehtävästäni; että olen valmis luomaan rutiinit lapsille poikkeuksellisissa olosuhteissa, vastaamaan heidän kysymyksiinsä mahdollisimman rehellisesti mutta ikätason mukaan. He kaipaavat omaa sänkyä, Minecraftia ja My Little Ponyja, mutta ovat innoissaan nähdessään isovanhempansa. Miten hämmentävää tämän täytyykään olla pienille mielille.
Tällaiselta tuntuu olla alkupisteessä. Joku jossakin sekoittaa kortit täysin uudelleen, uima-altaalta kuuluu lasten kiljahduksia, sähköpostissa on varausvahvistus menolennoista. Kaikki järjestyy, minä vakuutan monta kertaa, kaikki järjestyy.
Elina
Kiitos ihana Tiina kauniista ja kannustavista sanoistasi. <3 Et tiedäkään, miten tarpeeseen niistä jokainen tällä hetkellä tulikaan. Kiitos
Kaikki järjestyy. Ihan varmasti. Ja sinä tunnut niin huikealta äidiltä, että lapsilla on varmasti turva myös siinä oudossa ja järjettömässä välitilassa, jossa joudutte hetken olemaan. Tervetuloa Suomeen <3 P.S. En malta päästä lukemaan kirjaasi, kirjoitat niin valtavan hienosti!