Nihaō!
Viime syyskuussa minulle oli pienoinen shokki tajuta, että Kiinassa ei ihan todella pärjäisi englannilla. Että tavallaan olisi aivan sama monissa tilanteissa, puhuisinko suomea vai englantia, sillä keskustelukumppanini todennäköisesti ymmärtäisi molempia kieliä saman verran. Ja tähän väliin huomautan, että Shanghailla on helppo maine. Tämän kaupungin kyltit ja tieviitat ovat ystävällisesti kirjoitettu myös länsimaisilla kirjaimilla (ja hulvattomilla konekäännöksillä) ja erityisesti keskustan ravintoloissa on ruokalistoissa myös englanninkielinen osuus. Ainakin joissain. Joskus. Hah.
Hyvin nopeasti huomasin, kuinka turhauttavalta tuntui, kun jokaista kommunikaation tarvetta varten jouduin kaivamaan kännykkään lataamani googlen käännösohjelman esiin. On tuntunut suorastaan nololta, kun ravintolassa osaan lähinnä hymyillä, osoitella listaa ja naapuripöytien annoksia, sekä huikata loppuun xièxiè. Kielitaidon puute rajoittaa elämää paljon ja tuntuu oudolta, kun ei pysty ilmaisemaan itseään. Miten iso osa vuorovaikutuksesta jääkään pois kielen myötä.
(Tosin on pakko huomauttaa, että erityisesti nuori koulutettu sukupolvi osaa usein englantia aika hyvin ja auttaa mielellään ongelmatilanteissa.)
Ayimme kanssa meille on muodostunut yhteinen englannin ja kiinan perussanojen sekakieli, johon kuuluu tarpeellisia sanoja kuten ”water”, ”míngtiān” (huomenna) ja niin edelleen. Ainoa ongelma vain on, että ystävällinen ayimme ei kehtaa korjata ääntämystäni. Asia, joka on minulle viime viikkoina paljastunut.
Aloitimme kiinan opinnot kotiopettajan johdolla muutama viikko takaperin. Opettaja tulee kotiimme kahtena iltana viikossa puoleksitoista tunniksi. Jo ensimmäisellä kerralla selvisi, että olen pokkana luritellut menemään täyttä siansaksaa, joka etäisesti kuulostaa kiinalta. Lempeä ayimme ei ole esimerkiksi kehdannut korjata, että lähdettäessä sanottava moikka on ”Zàijiàn”, ei ”tsetse”, kuten olen jokaisessa käymässäni kaupassa, ravintolassa ja lähtötilanteessa hymy kasvoilla huikannut.
Opetustilanteissa on omat haasteensa, sillä syliin kiipeilee koulupäivästä väsyneitä lapsia ja ilta-aikaan opettajan kommentit ”not very good” tai ”not so excellent” saattavat puskea esiin pinnan alla piilevää hysteeristä naurua. Yritän toistella tooneja ja olla silmäkulmastakaan vilkaisematta mieheni ilmettä. Kiinan kielessä on siis neljä toonia, eräänlaista säveltä, jotka vaikuttavat aivan täysin sanan merkitykseen. Ensimmäisen oppitunnin jälkeen meinasin jo luovuttaa, mutta olen ilmeisesti perso kehuille, sillä viime tunnilla opettaja kehui minun parantunutta ääntämystäni miehelleni jatkuvasti ja aloin oitis pitää kiinan opiskelusta enemmän. ”Listen to her, she’s saying it right”, opettaja sanoi monta kertaa. Aloin suorastaan jaella armeliaasti neuvoja, kun mieheni haki oikeaa toonia e-kirjaimelle, joka oikein äännettynä tarkoittaa nälkäistä.
Tavoitteinamme on vähintäänkin oppia asioimaan ravintolassa ja kaupassa, tinkaamaan (tietysti) ja kommunikoimaan kuljettajamme ja taksikusin kanssa. Ensi kerralla haluan oppia myös sanomaan kiinaksi, että ”hänellä on kaikki hyvin”, sillä kiinalaiset mummot ovat hyvin ahkeria antamaan lastenhoitoneuvoja. He kertovat sen kyllä vaikka elekielellä, jos yhteistä kieltä ei ole. Esimerkiksi etsiessäni kännykän käännöskameran avulla pyykinpesuainetta paikallisesta Tokmannista (arvaa vaan, kuinka helppoa on erottaa kiinankielisiä pesuaineita huuhteluaineista) tulivat kolme mummoa tomerasti kertomaan, kuinka en saisi antaa tyttäreni avata sisällä kaupassa takkia. Kylmä ei saisi täkäläisen ajatustavan mukaan päästä missään nimessä vatsan seudulle ja olin holtiton äiti antaessani lapseni avata takin sisätiloissa. Minun länsimaisesta näkökulmastani taas en voi antaa toisen hikoillakaan, joten siinä me sitten pesuainekäytävällä yritimme selittää toisillemme ilman yhteistä kieltä omaa näkemystämme.
Neuvot yleensä lähinnä viihdyttävät minua, mutta silti haluaisin tulevaisuudessa tehdä neuvojamummoihin vaikutuksen kiinan kyvyilläni.
Zàijiàn,
Elina
ความคิดเห็น