Hei pitkästä aikaa,
Istun juuri parvekkeella kirjoittamassa, kello on jo paljon. Kaikki muut nukkuvat, mutta minä en malta. Täällä päivät alkavat jälleen auringolla ja päättyvät kaskaisiin, aivan niin kuin lähes vuosi sitten, kun olimme juuri saapuneet Shanghaihin. Moottoriteiden takana keskusta humisee loputtamana valomerenä. Siellä autot matelevat jonoissa, joista hyppii ulos iloisia ihmisiä korkokengissä ja pikkutakeissa. Niin mekin teimme eräänä viikonloppuna; on helpompi kävellä, kuin odottaa seisahtuneen ruuhkan liikahtamista seuraavaan kortteliin. Ajatella, että vain viidentoista kilometrin päässä pilvenpiirtäjät kohoavat niin korkeina, että on taivutettava niskaa nähdäkseen huipun. Täällä lähiössä sirisevät vain kaskaat ja sammakot, lepakot lentelevät pimeässä palmujen yllä. On yhä lämmintä, vaikka aurinko on laskenut kauan sitten ja haluan istua hetken tässä, kirjoittaa sinulle jotain.
Nyt se on nimittäin varmistunut: tämä on meidän kotimme. Me asumme nyt Kiinassa, osoitteemme on tässä krumeluuritalossa. No, ainakin taas vuodella eteenpäin. Olen tiennyt tästä nyt muutaman viikon ja olen jo malttamattomana odottanut, että milloin pääsen kirjoittamaan tästä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en olisi millään edes jaksanut muuttaa juuri nyt, pelkkä ajatuskin muuttofirman tilaamisesta olisi ollut uuvuttava. Varsinkin kun tämä paikka on todella alkanut tuntua kodilta, ja onhan viime vuosiin mahtunut aika monta mannerten välistä muuttoa lyhyellä aikataululla. Vaikka ikävä Suomen perhettä ja ystäviä iskee välillä puristavana päälle, niin nyt on ihanaa, jollain tavoin lempeää, asua yhdessä paikassa ja uskaltaa juurtua. Varovasti, ainakin hetkeksi. Nyt uskallan ostaa parvekkeelle sen appelssiinipuun.
Sitä paitsi ajattelen yhä useammin, että vasta nyt todella olen tämän kaupungin reunalla ja alan hahmottaa sitä. Viime päivinä mieleeni on noussut usein Uuno Kailaan runon säe, ”ääretön niin kuin Aasia”. Siltä tämä tuntuu: Shanghai, Kiina, Aasia.
Haluan oppia käyttämään metroa ja matkustaa vuorille, lähteä Vietnamiin ja kävellä Kiinan muurilla. Lopultakin alan muistaa kaupunginosia ja saada edes vähän kiinni puheen nuottien sävyeroista. Jopa välillä ymmärrän sanan sieltä täältä.
Gradukin on viimein valmis ja kaikessa on yhtä aikaa alun ja jatkuvuuden tuntu.
Joten sellaisia terveisiä täältä. Seikkailu ja arki Shanghaissa jatkuu. Vasta nyt minusta todella viimein tuntuu, että asumme Kiinassa, vaikka olemmekin olleet täällä kohta jo vuoden. Nyt joen takaa alkoi kuulua kiinalaista iskelmämusiikkia ja kadulla luultavasti tanssitaan.
Tällaista on aina pelottava sanoa ääneen, mutta olen tosi onnellinen.
Halauksin,
Elina
Comments