Kirjoitettu 21.8.2019
Hei pitkästä aikaa,
Terveisiä Suomesta. Olen juuri nyt Tampereella. On aurinkoisen elokuupäivän pimentynyt ilta ja hotellihuoneen ikkunasta näkyy tummana kaupungin valoja heijastava Tammerkoski. Niinpä tässä hetkessä sekä aika että miljöö ovat minun mittapuullani niin kertakaikkisen sopivia, että haluaisin venyttää yöksi taipuvaa iltaa ja näitä päiviä.
Sillä niin minulle on näiden kahden Suomessa vietetyn kuukauden aikana käynyt: olen potenut riipivää nostalgiaa ja rakkautta vanhoja kotikaupunkejani kohtaan. Sovitellut itseäni niiden kaduille ja kuvitellut aamuisia työmatkoja tuttujen puistojen halki. Kaivannut edes hetkeksi takaisin niiden turvaamaan selkeyteen.
(Tiesitkö muuten, että nostalgiaa pidettiin vielä kaksisataa vuotta sitten sairautena? Ainakin minun diagnoosini olisi ollut selvä, ja olisin mielelläni mennyt parantelemaan sitä jonnekin merenrannalle suolakylpyihin.)
Aivan pian palaamme Kiinaan, mutta sitä ennen haluan kirjoittaa sinulle tästä ulkosuomalaisen kummallisesta kesästä. Nostalgiasta, kahden maan luomista rinnakkaistodellisuuksista ja kotikaupunkien aiheuttamista aikasilmukoista (joihin on helppo sujahtaa kesäyönä, jos sattuu kiipeämään katolle josta näkee kaupungin talot ja ihmiset).
Tänä kesänä olen:
- Joogannut ihan hemmetisti. Levittänyt iltaisin joogamaton anoppilan takapihalle ja hengittänyt sisään ja ulos niin paljon saasteetonta ilmaa kuin mahdollista. Asanoihin taipuessani ruoho on kutittanut sormien alla ja hyttyset hyökänneet trikoiden läpi.
- Pakannut matkalaukkuja. Kahden päivän välein. Ajanut mökille ja kaupunkeihin ja pakannut taas, aina vain uudestaan. Niin paljon, että en aio pakata yhtään mitään pitkään aikaan.
- Istunut ystävien keittiöissä ja takapihoilla, juhlissa ja kahviloissa, kesäilloissa ja saunassa. Käynyt keskusteluja pikkutunneille, nauranut vatsalihakset krampissa ja itkenyt kajaalit silmien alle, ikävöinyt jo valmiiksi. Ja yrittänyt järjestää lapsille saman heidän ystäviensä ja serkkujensa kanssa.
- Tuntenut oloni maailman onnekkaimmaksi, kun olen saanut viettää aikaa täällä myös Shanghain ystävien kanssa. Näin nämä maailmat eivät tunnu enää niin keskenään kaukaisilta ja lopullisilta.
- Tarrautunut perinteisiin, yrittänyt ylläpitää ja luoda niitä lapsille. Ulkosuomalaiselle perinteiden ja traditioiden merkitys ja tärkeys korostuu, kun elämä jakautuu vähän sinne ja tänne. Olemme esimerkiksi käyneet Muumimaailmassa, niin kuin aina kesäisin.
- Hakenut tutkintotodistukseni yliopiston kansliasta. Olin aina ajatellut tuota hetkeä juhlavaksi, mutta haimme sen lasten kanssa matkalla Leo's Leikkimaahan. (Voi miten tutulta ja ihanalta yliopistokampus tuntuikaan! Lapset halusivat juosta "opintoputken" läpi ja nauroivat, miten hyvä lopetus.)
- Asunut yli vuosikymmenen jälkeen lapsuuteni kotikaupungissa Raumalla ja mieheni kotikaupungissa Laitilassa. Näyttänyt lapsille vanhoja ala-asteita ja tutun lähikirjaston, jonka tuoksu on yhä sama.
(Niin, se aikasilmukka. Sen saattaa löytää heinäkuun viimeisenä perjantaina pikkukaupungin kattojen yltä, kun tunnit ovat vain hujahtaneet ohi ja kaikki on aivan pienen hetken niin kuin ennen. Ihmiset, kaupunki ja kesäilta. Minäkin.)
- Halunnut kuulua jonnekin. Ihmetellyt samaa kuin joululomalla Suomessa käydessämme, että miten laukussani ei ole kotiavaimia yhteenkään oveen täällä. Olemme käyneet lukuisissa talonäytöissä tuloksetta.
Tällä kesällä on ollut myös tummia sävyjä. Sellaisia irtolaiselämää viettävien kenties helposti tunnistamia: juurettomuutta, ympäristön paineita. ”Joo nähdään sitten ensi kesänä” –lausahduksia, jotka sanotaan reippaasti ja autossa sitten itketään luomet turvoksiin.
Vastasin tänään kännykkäliittymien myyjälle, että sori, lähden pian täältä, ja tuo sana jäi alitajuntaani koko loppupäiväksi.
Lähden pian. Lähdin, olin lähtenyt, olen lähtenyt. (Jo aika monta kertaa, miksi tämä ei helpotu.)
Ja silti, tulen lähtemään.
Sama verbi johdattaa ajatukseni meitä paikoillaan odottavaan Kiinan kotiin. Ajattelen vaatteitamme sen kaapeissa, marmorin viileyttä jalkojen alla. Mantereen vastakkaisia reunoja, dumplingien ja suitsukkeiden tuoksua. Koulureppuja ja eväsrasioita.
Miten ihmeellistä kaikki on, nämä pohjoisen lapsuudenhuoneet ja pihasaunat, idän arki siellä kaukana.
Ja aivan kohta: lähdetään.
Rakkaudella,
Elina
Comments