Heippa,
Palasimme Kiinaan kaksi viikkoa sitten naurettavan suuren matkalaukkukuorman kanssa. Tarvitsimme toisen auton tavaroillemme, ja niin me sekä matkalaukut matelimme Shanghain ruuhkassa ikuisuudelta tuntuneen matkan kotiin. Miten ihania olivatkaan oman kodin viileys ja hiljaisuus, vastavaihdetut lakanat omassa sängyssä, oma vaatehuone matkalaukkuelämän jälkeen. Nappasin keittiöstä öljystä tahmeaa kiinalaista pizzaa ja nukahdin tuntikausiksi. Herättyäni päätä kivisti ja maailma keinui, minkä ajattelin tietysti johtuvan jetlagista. Muutaman päivän päästä hengittäminen tuntui hankalalta, yskin, olin hengästynyt jo puhuessanikin ja koko yläruumistani puristi. Lopulta menin lääkärille, joka halusi heti ottaa röntgen-kuvat: ei jetlag, vaan keuhkokuume.
Olin niin kipeä, että en voinut oikeastaan tehdä mitään, mikä oli melko hankala asetelma koulunaloitusviikolle. Muutaman päivän sinniteltyäni oli pakko myöntää, että vointini vain huonontui, enkä paranisi lääkearsenaalistani huolimatta ilman kokonaisvaltaista lepoa. Tällainen tilanne saattaisi olla pelottavaa kokea ulkomailla kaukana omasta tukiverkosta, mutta tiedätkö mitä? Minusta ei tuntunut hetkeäkään siltä, että perheemme olisi millään lailla omillaan. Ympärille ilmaantui välittömästi apuaan tarjoavia ystäviä: he kyllä veisivät lapset kouluun ja ottaisivat iltapäivällä suoraan koulusta leikkimään kotiinsa. Se niin kovin suomalainen ”pärjään kyllä itse” –ääni minussa hiljeni ja otin kaiken avun vastaan kiitollisena sänkyni pohjalta.
Yksilöllisten ja yhteisöllisten kulttuurien erojen vertailu on kiinnostavaa. Suomalainen kulttuuri on niin yksilökeskeinen, että yksilökeskeisempää saa oikeastaan etsiä. Pidämme huolen omista asioistamme ja annamme tilaa toisillemme niin paljon, että väliimme muodostuu joskus tahattomastikin syvät railot. Ja näiden railojen ylittämistä pidetään herkästi tunkeiluna. Toisen vaikeaa tilannetta ei kommentoida tai apua tarjota hienovaraisuuteen vedoten. Ihannoimme ja luomme mielellämme pärjäämistarinoita, joiden sankarihahmoiksi nousevat he, jotka handlaavat tilanteet itsenäisimmin.
(Tiedän, että tämä on nyt yleistävää ja minulla itsellänikin on myös aivan päinvastaisia kokemuksia, mutta tunnistat ehkä ilmiön, jota tarkoitan.)
Tällä hetkellä taas asun sekä kulttuurissa että mikrokulttuurissa, joita yhteisöllisempiä saa hakea. Kiinassa moni asia menee yksilön edelle: perhe, suku, työpaikka, valtio. Yksilön menestys on yhteisön menestystä. Suurten ihmismassojen keskellä ihmisten henkilökohtaisen tilan tarve on luonnollisesti kadonnut minimiin (tämä oli alkuun oma kauhistukseni) ja on normaalimpaa tulla lähelle kuin pysyä kaukana. Mikään yksilöön kohdistuva kysymys ei ole liian henkilökohtainen. Kysymykset vaikkapa mahdollisista perheenlisäyssuunnitelmista ovat täysin tavallisia, tai miten perheeseen on saatu sekä tyttö että poikalapsi. (En vitsaile.) Sen sijaan historia ja politiikka ovat aiheita, jotka puuttuvat keskusteluista.
Täällä Shanghain laitamilla asumme taas kansainvälisessä expat-kuplassa, joka on samaan aikaan sekoitus useita kymmeniä kulttuureja kuin myös oma tiivis yhteisönsä. Väitän, että täällä olisi mahdotonta asua irrallaan tästä kollektiivista. Koulu odottaa vanhempien osallistuvan erilaisiin tilaisuuksiin viikoittain, sekä ottavan osaa tapahtumiin ja koulutoimintaan vapaaehtoisena. Me vanhemmat tunnemme toisemme ja koulun pihalla sana kiirii nopeasti. Shanghai on tuonut elämäämme oikeastaan monta eloisaa yhteisöä: asuinalueemme, lasten koulun ja Shanghain Suomi-koulun kautta muodostuneet verkostot.
Viime viikolla sängyn pohjalla maatessani viestittelin ystäväni kanssa. Yhdessä totesimme, kuinka emme ole ennen tainneet edes ymmärtää, mitä yhteisöllisyys todella tarkoittaa. Jäin miettimään tuota lausetta. Ainakin minulle se merkitsee railojen yli astumista, lähelle tulemista, pärjäämistarinoiden sankarityypin ihanteesta luopumista. Antamista ja vastaanottamista. Yhteisössä on pakko myöntää, että yksin pärjääminen on joskus mahdotonta, mutta yhteisössä tämä ei tunnu epäonnistumiselta, sillä on luonnollista että sekä ilot että surut on tarkoitettu jaettaviksi.
Amerikkalainen tuttavani kirjoitti muutama vuosi sitten Instagram-kuvansa tekstiksi, kuinka hän joka aamu herätessään miettii, miten voisi parhaiten palvella yhteisöään ja kuinka se on hänen etuoikeutensa. Suomalaisena en tietenkään voinut olla pitämättä tekstiä siirappisena. Silti tuo kuvateksti ja suhtautumiseni siihen kuvaavat kulttuuriemme eroja mahdottoman osuvasti. Vaikka tämänkaltaisten julistusten sokerisuus ei ole suomalaisesta mielestäni kadonnut, olen Shanghaissa asuessani alkanut ymmärtää, mitä tuttavani tuolla tekstillään tarkoitti.
Nimittäin yhteisöllisyys on vaikuttanut minuun muutenkin kuin vain viemällä hauskoihin juhliin ja tapahtumiin tai ilmestymällä apuun silloin, kun makaan keuhkokuumeessa. Olen alkanut itsekin tehdä töitä suomalaisyhteisömme eteen opettamalla Shanghain Suomi-koulussa ja kartoitan parhaillaan alueemme hyväntekeväisyysjärjestöjä, joiden parissa ehkä voisin työskennellä. Täällä asumisen myötä olen huomannut, kuinka yksin pärjäämisen ihanne on alkanut väistyä mielestäni. Uskallan myös tuoda aiempaa avoimemmin esiin vaikeitakin asioita, toisin sanoen olla haavoittuvaisempi ja näin ehkä aidompi ihmisten lähellä. Sanomattakin on selvää, että haluan antaa perheemme saamasta tuesta mahdollisimman paljon eteenpäin. Kyllä minäkin haluan miettiä, että mitä minä voisin tehdä tämän yhteisön eteen. (Vaikka en nyt sanoisi sen olevan ensimmäinen ajatukseni aamulla, varsinkaan ennen ensimmäistä kahvikupillista. ;)
Mutta juuri nyt on maltettava levätä ja parantua. Katsella helteisiä päiviä ilmastoinnin viileydestä. Vastapäiset kerrostalot näkyvät sumeina ja AQI kipusi juuri epäterveellisille lukemille, joten malttaminen on ainoa vaihtoehto.
Terveisiä täältä,
Elina
PS. Aikaisempia ajatuksiani siitä, miten ulkomailla asuminen on minuun vaikuttanut, löytyy täältä:
Comments