UIMARANTA SHANGHAISSA: INSTAGRAM VS. TODELLISUUS

Moi,

Kuulimme, että Shanghaissa on ranta, oikeastaan useampikin. Eräänä perjantai-iltana selasimme ystävien kanssa linkkejä näistä rannoista ja innostuimme. Palmuja! Merituuli! Varpaat hiekassa! Siis täälläkö todella? Sinne me lähtisimme. Kuvissa kimmelteli yllättävän sininen vesi ja nettiartikkelin kuvat muistuttivat minkä tahansa rantakohteen maisemia. Seuraavana päivänä pakkauduimme kahden perheen voimin Buickiin ja lähdimme matkaan.

Rannan läheisyydessä meitä odotti autiot, kenties valmisteilla olevat hotellit ja tarkasti muureilla suojattu meri. Minnekään ei oltu jätetty rakoa, josta veteen olisi voinut pujahtaa valvomatta. Maksettuamme rantamaksun pääsimme porttien läpi rantakadulle, jota seuraamalla saattoi löytää meren. Ja olihan se siellä, sininen vesi, hiekka, palmut ja merituuli. Monet rannan kioskeista olivat vielä suljettuja, mutta muutamista halkeilleen maalin peittämistä betonirakennuksista saattoi halutessaan ostaa rasvassa paistettuja nakkeja ja limonadia. Rannan tuntumassa oli hallimainen ”lepoalue turisteille”, jossa pauhasi kiinalainen discomusiikki ja jonka muovituoleilla saattoi lepuuttaa jalkojaan. Yritin vangita valokuvaan rannan merkillistä tunnelmaa, mutta kuva käänsi värit kirkkaiksi ja poimi vain keltaisen hiekan ja veden kontrastin. Oikeasti Jinshan Beach oli kuin Kaurismäen elokuvasta.

Huomioita rannalta:

- En nähnyt yhtään uimapukua

- Kahlaaminen oli sallittua noin metrin verran rantavedessä, uiminen tiukasti kielletty

- Rannan vesi oli eristetty muureilla muusta vesialueesta

- Laiturilta veteen kiipeäminen oli estetty piikkilangoin

- Ranta oli tarkoin valvottu, mutta myös siisti. Missään ei lojunut roskia.

Ihmiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet siltä, että mikään piikkilangoista tai uimaesteistä olisi häirinnyt heidän rantapäiväänsä. Piknik-vilteillä hymy oli herkässä. Näin monta onnellista ilmettä, kun kengät ja sukat riisuttiin ja paljaat jalat osuivat hiekkaan. Siinä on mielestäni jotain perimmäisen sympaattista, miten tuota tunnetta kaivataan kaikkialla maailmassa. Ranta veti luokseen runsaasti ihmisiä, vaikka uintimahdollisuutta ei ollutkaan. Jotkut seisoivat vain katselemassa merelle ajatuksiinsa vaipuneina, juuri niin kuin merelle usein katsellaan. Hieman haikeina. Tämä pala merta on lähin kosketus aaltoihin mihin Shanghaista ylettyy.

Rantaa valvottiin tiukasti ja rantavahti huomautti meillekin seurueemme vauvalle tuodusta aurinkoteltasta. (Olisimme ilmeisesti saaneet pystyttää sen viidenkymmenen metrin päähän.) Kaikki oli siistiä ja organisoitua, mutta hyvin kaukana meidän käsityksestämme rantapäivästä. Nauroimme ja vitsailimme, että miten hyvillä kuvakulmilla olisi aivan mahdollista esittää, että näin täällä vain vietämme rantaelämää, että tällaista täällä meillä päin on. Kaurismäkeläisyyttä ja rannan melankolista nostalgiaa oli yllättävän vaikea saada tallennettua kuviin, mutta siellä se oli lepoalueen varjoissa, haikeissa ilmeissä ja suljettujen kojujen haalistuneessa maalissa. Vaikka me aikuiset olimmekin hieman hämmentyneitä tästä biitsikokemuksesta, oli lapsilla kuitenkin hauskaa hiekkaämpäreineen –ja lapioineen. He olisivat jopa halunneet jäädä vielä, kun me olimme jo saaneet tarpeeksemme viltillä istuskelusta.

Pohdimme, että miksi uimiseen suhtauduttiin niin jyrkästi. Yritin jälkikäteen kyselläkin asiasta, mutta kukaan ei tunnu varmasti tietävän. Uimataito ei ole monessakaan maassa vastaava kansalaistaito kuin esimerkiksi Suomessa, joten ihmisten turvallisuus oli vahvin veikkauksemme. Toisaalta olemmehan maassa, jossa lumisadekin on mahdollista järjestää kemiallisesti, joten voi olla, että vesi ei ollut puhdasta aivan luonnollisesti eikä siksi terveellistä iholle. Ranta oli metalliporttien takaa vielä suljettu allonmurtajin, mikä toi mieleeni mahdolliset hait ja muut meren asukit. Tämä kaikki on spekulaatiota, totuus taitaa jäädä mysteeriksi.

Tässä vielä ruutukaappaus Googlesta ja Instagram –kelpoinen otos.