Hei taas,
Olemme asuneet nyt Shanghaissa 434 päivää. Laskin päivät viime viikolla ollessani aallonpohjalla hurjien saastemäärien vuoksi. Silti viime ajat ovat olleet paljon muutakin kuin vain ahdistusta ja saasteita. Ne ovat olleet täysiä ystävistä, retkistä ja töistä. Kirjoitan sinulle nyt välähdyksiä menneiltä kuukausilta, jotka ehtivät mennä ennen kuin oikein ymmärsinkään.
Hangzhou. Vuoristopolku on kapea ja kohoaa ylöspäin. Kallionlohkare näyttää siltä, kuin se voisi tippua päällemme, mutta siinä se on ollut tuhansia vuosia. Bambut puskevat maasta päättäväisinä, kallionseinämän juurella työhevoset pitävät lepohetkeä rautaiset satulat selässään. Oppaaksemme ryhtynyt hymyileväinen Rea kysyy haluanko silittää niitä, mutta pudistan päätäni. ”Olen aina vähän pelännyt hevosia, vaikka niistä kovasti pidänkin”, minä selitän. Haistamme ylhäältä suitsukkeet ja saavumme temppelin juurelle. Muistutan lapsia, ettei täällä saa juosta, sillä vuoriston hiljaisuudessa on jotain pyhää. ”Me tulemme tänne toivomaan”, Rea kertoo ja sytyttää yhden suitsukkeen. Minä mietin mitä hän mahtaa toivoa, ja vien lapset katsomaan puutarhaa, en tahdo häiritä Reaa.
On Halloween-ilta. Villa-alueen puihin on ripustettu valoköynnöksiä ja kartanomaiset talot näyttävät pimeässä aavemaisilta jo ilman koristeitakin. Lapset kulkevat keskellä katua ja kurkkivat uteliaina haarautuville kaduille; mitkä talot tarjoavat karkkia, mitkä pysyvät pimeänä. Tyttäreni on pukeutunut sankariksi, mutta sankari on jo väsynyt ja kietoutunut syliini. Poikani juoksee Harry Potter-viitassa kavereidensa kanssa edeltä ja minä siristelen silmiäni tummassa illassa, yritän pitää lukua seurueemme lapsista. Jonkun kurpitsakori putoaa kadulle ja karkit leviävät. Kaikki pysähtyvät auttamaan keräämisessä ja matka jatkuu. Liikkeellä on jos jonkinlaista kulkijaa, trick or treat -kiljahdukset kajahtelevat ja ilmassa väreilee jännitys ja innostus. Palmunlehdet kaartuvat tummina ja suurina kaiken ylle, postilaatikoista tuijottaa valosilmiä ja talojen seiniin on kiinnitetty jättiläishämähäkkejä. Tähdet näkyvät; tänään kaupungin yllä ei ole saastetta.
Poljen polkupyörällä asuinalueemme reunamille. Sinne, missä alkavat katukojut ja kaupat, skootterit eivät hiljennä ja kalaa pakataan muovipusseihin. Tyttäreni nuokkuu istuimessaan selkäni takana ja minä mietin, miten normaalia tämä kaikki hänelle on. Tämä liikenne, asuinalueet, katukojut. Riisin tuoksu, syömäpuikoilla keitosta poimittavat noodelit ja toonien laulumaiset vaihtelut. Pyörän selässä pääsee osaksi kaupungin rytmiä ja tunnen omistavani palan vapautta. Voin suunnitella oman aikatauluni ja reittini ilman wechat-viestejä ja järjestelyitä. Voin poiketa sille sivukujalle, jolle en tohtisi pyytää kuljettajaa pysähtymään. ”Ting, xie xie”, minä sanoisin ja hän katsoisi minua kummastuneena, mutta pysäyttäisi auton kohteliaasti. Tulen aidatun joen kohdalle, vastarannalta näkyy compoudimme kultamaalilla koristellut punaiset katot. Miten monta maailmaa yhteen kaupunkiin voikaan mahtua.
Former French Concession ja sen eurooppalaistyyliset, hurmaavasti rappeutuneet talot. Kukkia notkuvat sisäpihat ja trendikkäät kahvilat. Ravintolat, joiden kaikki listat ovat myös englanniksi. Trenssitakkiin pukeutunut huolellisesti meikattu tyttö astahtaa kadulle yhä uudelleen ja uudelleen niin, että hänen hiuksensa heilahtavat. Valokuvaaja on kärsivällinen, he ottavat niin monta otosta, että joku niistä varmasti onnistuu. Että kädelle huolettomasti asetetut leikkokukat, sanomalehti ja take away -kahvikuppi näkyvät. Kadulle on varissut keltaisia lehtiä, tännekin on alkanut tulla syksy. Marraskuun aurinko lämmittää yhä ja riisun villatakkini. ”Jos asuisin täällä, en ikinä enää muuttaisi minnekään”, minä huokaisen ja ystäväni on samaa mieltä. Asuisin Anfu Lu’lla, tuon ristikkoikkunan takana olisi minun keittiöni, ostaisin tomaatteja tuosta kioskista, tuolta vastapaahdettua kahvia. Kävisin antiikkiliikkeissä ja adoptoisin kadulla kulkevan kissanpennun, jota suloisempaa en ole nähnyt.
Isäni lähettämä kuva Suomesta: mökkilaiturilla on kuuraa ja marraskuun valo paistaa matalana. Meri on kaunis ja puut paljaita. Minä olen kovin huono sietämään kylmää ja silti jostain hiipii melkein kipeää tekevä koti-ikävä.
Rakkaudella,
Elina
コメント