Moi,
Mietin viime keväänä, että miltä huono ilmanlaatu mahtaa tuntua. No nyt tiedän. Saasteisina päivinä ilma on paksua ja se maistuu suussa tunkkaisena, kuin refleksinomaisesti tekisi mieli pidättää hengitystä. Saasteet ja vaihteleva ilmanlaatu olivat yksi suurimmista huolenaiheistamme, kun viime kevättalven päivinä kokosimme ruutulehtiöille plussia ja miinuksia mahdollista lähtöä koskien. – Huonon ilmanlaadun aiheuttamat terveyshaitat + Uusi kokonainen maailma – Epäpuhdas ruoka + Käsittämätön kiinalainen keittiö – Urakriisi (minun) + Aikaa perheen kanssa, ja niin edelleen me kirjoitimme. Punnitsimme tarkkaan asioita, joita oli oikeastaan mahdoton verrata keskenään ja mieheni allekirjoittaessa työsopimuksen me tiesimme, että minne olemme lähdössä. Eli hyvin voin sanoa, että yllätyksenä nämä Shanghain saasteet eivät ole tulleet.
Kun saavuimme uudenvuoden jälkeen Shanghaihin, kului ensimmäiset viikot kotona. Jetlagin lisäksi peruin menoja toistensa jälkeen huonon ilmanlaadun vuoksi. Yritin kaksi kertaa lähteä koulutarvikeostoksille, mutta ajatus korealaisista markkinoista ja tunkkaisesta ostoskeskuksesta huonolla ilmanlaadulla saivat minut jäämään kotiin. On täysin turhaa pitää maskia ulkona ja mennä sitten ”suojaan” sisätiloihin, jos siellä ei ole ilmanpuhdistimia. Ehdin ärsyyntyä ja turhautua. Katselin ikkunasta sumeaa tammikuun auringossa kylpevää maisemaa ja muistutin itseäni, että tiesinhän minä. Olen ehdottanut leffa- ja pizzailtoja puistoreissujen sijaan, sulkenut iltaisin silmäni kotiin leviävältä sotkulta, kunhan se vain tarkoittaa leikkejä ja mielikuvitusta, tyytyväisiä lapsia.
Ja sitten tuli ensimmäinen kirkas iltapäivä, lukemat painuivat siedettäville ja istuin tyttäreni kanssa jalkapallokentän reunalla. Tavallinen maanantai, kello neljä ja siinä me olemme. Katson poikaani, hän juoksee nurmikolla pallon perässä, aurinko paistaa jo matalammalta ja kuulen miten poikani huutaa englanniksi pelin läpi jotain kaverilleen. Hän pärjää, niin uskomattoman hyvin, minä tajuan, ja jostain läikehtii valtava ilo. Juuri tätä ajattelimme silloin, kun kirjoitimme niitä plussia painavien miinusten vierelle. Juuri tätä. Aurinko lämmittää toppatakin läpi, linnut laulavat puissa ja on helppo uskoa, että pian tulee kevät. Vaikka juuri nyt elämä on hyvin kodin piiriin rajoittuvaa, niin aivan kohta tänne leviää taas lämpö, saastelukemat rauhoittuvat ja kaskaatkin palaavat.
Tämä aika on odottelua, kärsivällisyyden opettelua ja ilmanpuhdistinten loputonta huminaa. Päivieni white noise.
Ja sitten tulee toinen päivä jona savusumu on poissa, rakennukset piirtyvät selkeinä, ystävämme ovat palanneet kaupunkiin ja me lähdemme kävelylenkille tuosta noin vain, asfaltti lenkkareiden alla on juuri sellaista kuin aina keväisin.
Tulee sunnuntai, joka on kylmä mutta tuntuu keväältä. Kokoonnumme puistoon ystävien kanssa, lapset onkivat kaisloilla joesta ja hyppivät kivillä, minä yritän niin kovasti olla koko ajan huutamatta että varo. Siirrymme ravintolaan lähiostarille, jumppahousuissa ja collegepaidoissa, mutta se ei haittaa sillä tässä porukassa voi olla rennosti. Emme halua, että päivä loppuu ja siirrymme kaikki meille, iltapäivä vaihtuu illaksi ja lapset pukeutuvat naamiaisasuihin, menevät hieman sokerihumalaan. Puhumme lähtemisestä ja jäämisestä, siitä miten harva osaa sanoa, kuinka kauan täällä ovat ja kuinka kaikkien suunnitelmat muuttuvat koko ajan. Mutta nyt me olemme täällä, toteamme, kuten aina näiden keskustelujen lopuksi, sillä ei täällä kukaan mitään muutakaan voi.
Ja vaikka tuleekin taas keskiviikkoja ja maanantaita, jolloin perutaan harrastuksia ja vältetään ulkona liikkumista, saasteita mittaavat kännykkäsovellukset muuttuvat punaiselle ja kasvoja hiostaa maski, niin tiedän jo, että on myös niitä toisia päiviä. Ja kun compoudimme jokaiseen asuntoon jaetaan biojäteroskikset minä riemuitsen, sillä jokainen pienikin ympäristöteko täällä antaa toivoa, että tästä maapallostamme alettaisiin pitää parempaa huolta.
Nyt katuja koristellaan punaisilla lyhdyillä, sillä helmikuu katkaisee talvikuukausien harmauden tuomalla uudenvuodenjuhlan kaupunkiin ja koko maahan. Iltojen pimeydessä ja lyhtyjen valoissa on lapsista jotain jännittävää ja kiehtovaa, niin minustakin. Uusi kokonainen maailma, niin me taisimme kirjoittaa paperilapulle viime tammikuussa.
Kevätaurinkoa sinne,
Elina
PS. Saatan kirjoittaa nyt hieman harvemmin, sillä olen julistanut kalenteriini gradukirin.
Jaksaa, jaksaa.
Comentarios