Moi,
Haluan vain sanoa, että jäähyväiset ovat kamalia. Ne ovat suorastaan luonnottoman kipeitä, vaikka ajatuksissa olisikin täysin selkeänä tieto siitä, milloin tapaamme läheiset ihmiset seuraavan kerran. Ikävä polttaa mieltä jo valmiiksi. Olen lukenut iltaisin expat-blogeja ja miettinyt, että mikä hulluus niin monet ihmiset ajaa tähän tilanteeseen ja maailman ääriin, että miksi samaistun niin hyvin heihin kaikkiin. Olen kaivanut syitä ja tainnut löytää omani.
Palataan siis ajassa taaksepäin. Kuten kaikki rakkaustarinat, alkoi myös minun ja mieheni tarina sattumalta. Olin vasta kahdeksantoista ja päättänyt säästää kaikki kesätyörahani menolippuun pois Suomesta. Vakituinen seurustelu ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini abivuonna, ei juuri silloin, kun kaikki oli muutenkin sekavaa. Nykyään etsin mielessäni toisinaan takaisin illan, jona seisoimme kerrostalon porttikongissa ja juttelimme jännittyneinä. Hän oli hakemassa punaista toppatakkia, jonka oli lainannut minulle edeltävänä iltana, koska olin kadottanut baarissa narikkakorttini. Hetken juteltuamme kutsuin lopulta minut kylmyydeltä pelastaneen pojan ylös.
Rappukäytävässä hän ohimennen kysyi, että mitä tekisin lukion jälkeen.
Siinä se oli.
Muistan selkeästi, miten tiesin sillä hetkellä kirkkaasti vastaukseni vaikuttavan kaikkeen.
Ja hetken oikusta päätin olla kertomatta menolipusta. Vastasinkin jotain yliopisto-opinnoista ja kirjoittamisesta.
Tähän väliin sanon heti, että en usko tippaakaan siihen, että onnellisuus vaatii matkustamista tai lähtemistä kauas. Ei kaikille, mutta ymmärrän hyvin, että joillekin se on pakko. Onnellisia tarinoita löytyy yhtä lailla omenapuiden ympäröimistä nukkumalähiöistä kuin toiselle puolelle maailmaa seilaavista muuttokonteista. Syytän Leo Tolstoita, joka on iskostanut kulttuurimme ajattelemaan, että kaikki tulevat samalla tavalla onnellisiksi ja että vain onnettomuudessa on jotain spesiaalia. Sillä niin kuin jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, on jokainen onnellinen perhe onnellinen juuri niin kuin ovat, eikä sen onnen tarvitse rakentua samalla tavalla kuin muiden.
Mikä siis tekee toisista lähtijöitä? Mikä saa toiset tähän kipeään tilanteeseen, jossa vapaaehtoisesti halataan itkien niitä rakkaimpia ihmisiä ja luvataan kirjoittaa ja skypettää usein?
Taidan syyttää sekä kiittää lapsuuteni veneilykesiä levottomuuden istuttamisesta, sillä rakastin seilata satamasta toiseen mukanani valtava kirjapino. Rakastin oikeastaan sitä kaikkea: tutkia saaria ja saaristokyliä, sukeltaa mereen päivän päätteeksi ja herätä perähytissäni lokkien ääniin.
Syytän mielikuvitusta ja kirjoja, sitä että aloin kuvitella miten sitä samaa merta pitkin pääsisi niihin kaikkiin paikkoihin, joista lainaamani kirjat kertoivat.
Ja sitten vielä tapasin tuon pojan, joka muutti kaiken. Tuosta vain hän tuli elämääni toppatakkeineen ja toi minuun ensimmäistä kertaa tunteen siitä, että ei ole pakko olla levoton, vaan että tässäkin on hyvä.
Nyt kun pakkaamme jo toista kertaa nelihenkisen perheemme omaisuutta rahtikonttiin, en voi kuin hymyillen muistella niitä veneilykesiä ja yhdentoista vuoden takaista hetkeä rappukäytävässä. Hetkiä, joiden tiesin sinetöivän jotakin.
Muuttokuormaa läpi käydessäni ajattelen, että sainkin kaiken, enkä edes tiennyt sen olevan mahdollista. Myös sen, mitä en tiennyt tarvitsevani eniten maailmassa.
Sain perheen, omenapuulähiön ja suurkaupungit, sain ne yliopisto-opinnot ja sen menolipun,
sain pitää kaipuuni ja oudon levottomuuteni.
Se poika haaveilikin ihan samoja.
- Elina
Skarlettin, luin kommenttisi monta kertaa ensin hiljaa, sitten luin sen ääneen miehelleni. Enkä voinut lukea sitä loppuun ilman taukoja ja ääneni sortumista. Et arvaakaan, miten tärkeitä sanasi minulle ovat ja miten kommmenttisi minua kosketti. Ajatella, että muistat tuon kirjoituksen Amerikkaan lähdöstä ja että silloin et vielä arvannutkaan, että sinunkin tiesi veisi vielä sinne... Kiitos, että olet ollut mukana lukemassa ja kiitos, että kävit kommentoimassa. <3 Kaikkea hyvää sinne <3
Teidän Amerikkavuotenne aikoinaan antoi niin paljon toivoa sinne pimeään opiskelijayksiöön, jossa yliopistovuoteni vietin (asuttiin opiskelujeni takia eri kaupungeissa vaikka oltiinkin jo naimisissa). Ajattelin että vitsit, ehkä joskus sitten mekin. Nyt täällä on jo kohta pari vuotta oltu, ja itsellä on uudet koulukuviot ja urahaaveet. Muistan vieläkin sen ensimmäisen viestin jossa ilmoitit että te lähdette Amerikkaan. Sen tarinan ja prosessin kuinka kylmä ja tuntematon kokolattiamattoasunto muuttui kodiksi. Viestini tarkoituksena oli tuoda esiin kuinka pitkälle olette tulleet, kuinka paljon mielettömiä kokemuksia teillä on edessä, ja kuinka hienosti sitä asioilla onkaan tapana järjestyä. Nauttikaa siitä hienosta innostuksen ja jännityksen sekavasta tunteesta, niistä ihmisistä jotka välittää teistä niin paljon ja päästää irti koska toivoo teille elämäänne kaikkea parasta.
Kiitos kun saamme seurata matkaanne :)
Moi Tiina,
Onpa kivaa kuulla sinusta: oli tosiaan hauskaa tavata silloin Amerikassa! :) Kiitos kauniista sanoistasi, tässähän ihan häkellyn.
Ihanaa loppukesää koko perheellenne! :)
-Elina
Tiina S. vinkkasi blogistasi: hurjaa miten upeasti kirjoitat, täällä menee ihan kylmänväreet ja aistii lähdön tuskan ja myös lähdön tarpeen, vaikkei itse olekaan niin tekemässä. Upeaa matkaa ja mahtavia kokemuksia teidän perheellenne Kiinaan! Oli mukava treffata silloin Amerikassa :) Terkuin, Tiina
Skarlettin, olipa hienoa kuulla sinun tarinastasi. :) Ajatella, miten silloin nykyhetkeä ei olisi osannut arvatakaan. Että nyt tekin olette siellä Amerikassa. Kaikkea hyvää seikkailuihinne! <3