Moi,
Jostain kumman syystä on viime aikoina mieleeni palannut viiden vuoden takaiset automatkat. Jos kelaan aikaa viisi vuotta taaksepäin, niin muistan tarkasti vanhan mersumme ja nuo matkat, jolloin pohdimme mieheni kanssa seuraavien vuosien valintoja. Me olimme kaksikymmentäviisivuotiaita pienen pojan vanhempia, olimme juuri ostaneet rivitalonpätkän ja kaikki tuntui tavallaan selvältä. Minä saisin maisterin paperit kolmen vuoden päästä ja ryhtyisin opettajaksi, sitten alkaisimme rakentamaan taloa ja kaikki olisi valmista. Pinnan alla silti kyti ajatus, jonka heitimme toisinaan ilmaan noilla automatkoilla vanhempiemme luo, kun pieni poika nukkui ja meillä oli aikaa jutella.
Mitä jos me muuttaisimmekin ulkomaille, me sanoimme aina joskus.
Ajatus tuntui alkuun heiveröiseltä, ilmoille heitetyltä hupsulta unelmalta, olihan meillä pieni lapsi ja minulla opinnot kesken. Muutenkin se olisi varmaan mahdotonta. Mutta se jäi kytemään mielen kerroksiin ja palasi keskusteluihimme aina tutussa kohtaa maantiellä, ennen samaa liikenneympyrää.
Vuoden päästä ajoimme yhä samaa reittiä viikonloppuisin, takapenkillä oli nyt myös vastasyntynyt turvakaukalossaan, ja sitten mieheni sanoi, että mitä muutetaan ulkomaille ihan oikeasti. Hän hakisi komennukselle ja lähtisimme kaikki. Minä sanoin heti että totta kai ja muistaakseni jatkoimme ajatuksiin hautautuneena radion kuuntelua. Aloimme puhua sitten kun, jonain päivänä olisimme tuntemattomassa maassa ja kaikki alkaisi.
Selasin noiden matkamuistojen synnyttämän nostalgian puuskassa vanhaa blogiani ja törmäsin tekstiin, jonka olen kirjoittanut helmikuussa 2016:
”Sunnuntaina kävelimme päämäärättömästi Charloten katuja, tarkeni jo helposti farkkutakissa. Pysähdyimme nappaamaan kahvit ja syömään lounasta. Poikkesimme puistoihin ja aina jostain kulman takaa soi musiikki ja ihmiset kulkivat Panthersien sinisissä lakeissa ja paidoissa. Tutustuimme verkkaisesti suureen naapurikaupunkiin ja jossain vaiheessa ihmisvilinässä minuun hiipi ajatus, että tässä olisi kyllä ihan liikaa sattumia, ellei meidän olisi tarkoitettu tulevan juuri tänne. Kun lähtiessämme ajoimme parkkihallista päivänvaloon, radio alkoi soittaa The Smashing Pumpkinsien Today Is the Greatest'ia ja tiedättekö sen tunteen, kun rinnassa on heliumpalloja eikä haittaisi, vaikka kellot pysähtyisivät siihen paikkaan. Huomasin, että juuri nyt emme odota, emme sano sitten kun. Juuri nyt tapahtuu se meidän sitten kun ja että en tahtoisi olla missään muualla.”
Viime keväänä olimme juuri rakentaneet elämän takaisin Suomeen ja käsissämme oli yllättävä, täysin tuntematon kortti, joka ehdotti Kiinaan muuttoa. Pohtiessamme päätöstä tänne lähtemisestä ajattelin, että jos emme lähde, olisimmeko jääneet ikuisesti miettimään ”mitä jos”. Kysymys olisi kummitellut tulevien syksyjen illoissa ja marraskuiden aamuissa, hiipunut lopulta vähin äänin, mutta kadonnut kokonaan se tuskin olisi. Tiedäthän: ehkä eläkepäivinämme olisimme joskus haikeina kysyneet, että millaistakohan siellä Shanghaissa olisi ollut.
Vaikka olemme taas välitilassa, jossa sanon asioita kuten
”jos jäämme Kiinaan, niin ostan parvekkeelle appelsiinipuun” ja
”nyt täytyy opetella rypyttämään dumplingeja, jos vaikka palaammekin Suomeen”,
niin en ole ollenkaan hermostunut. Tienhaarassa seisominen ei ahdista ollenkaan samalla tavalla kuin vuosi sitten, sillä nyt tunnen kiitollisuutta kummastakin vaihtoehdosta ja siitä, että uskalsimme katsoa miltä se tammikuun keskelle tippunut kortti näyttää.
Epätietoisuus saa tarttumaan tiukasti tähän kaupunkiin ja näihin päiviin, jotka tuntuvat keväältä ja ovat täysiä.
Karppien kyljet vilahtelevat joissa, puissa on silmuja ja nenällä keikkuu aurinkolasit. Saan tyttäreni koulun wechat-ryhmästä viestin ja näen, miten hän nauraa ja sanoo jotain englanniksi. Vihdoinkin, kaikkien vaikeiden aamujen jälkeen ja melkein itken, sillä olen niin iloinen.
Ajatellessani viiden vuoden takaista automatkaa minua hymyilyttää.
Onneksi me lähdimme, silloin, tänne
Elina
PS. Hyvin samoja tunnelmia siis kuin viime kesänä, kun kirjoitin niistä, jotka lähtevät
Comments