6.6.2018
Moikka,
Viime kirjeestä menikin kuukausi, siitä kun kirjoitin miten kuvittelin kaiken seuraavana päivänä ratkeavan. Päiviä kuluikin vielä kolmekymmentä ja suoraan sanoen hermoni olivat jo melko kireällä. Sopimusneuvottelut ovat turhauttavia expat-puolison näkökulmasta: tiedät että jossain neuvotteluhuoneessa käydään keskustelua sinun ja perheesi elämään vaikuttavista asioista, joihin et pääse itse vaikuttamaan. Odotat vain avoimine suunnitelminesi, opettelet sietämään epätietoisuutta. Asioita, joiden kanssa en ainakaan itse ole hyvä sitten tippaakaan, mutta jotka on vain pakko hyväksyä osaksi tätä.
Mutta nyt se on tehty, viimeinen sopimus, myönteinen lähtöpäätös!
Sanoin asian heti aamulla kokeeksi ääneen päiväkodin opettajalle, enkä oikein uskonut sitä vielä itsekään. "Nyt se on varmistunut, lapset eivät tule enää syksyllä, me muutamme Shanghaihin", minä sanoin ja kasvoilleni karkasi epäuskoinen hymy. Puoli vuotta olemme velloneet "ehkä" -tilassa ja nyt voimme sanoa, että se on varmaa.
Voin paljastaa, että meinasimme jänistää vielä edellispäivänä, vetäytyä koko jutusta. Sovimme jo, että ei sittenkään. Hyviä syitä olisi löytynyt, kaikki olisi ollut perusteltua. Sitten helpotuksen sijaan meidät valtasi katumus ja kävimme läpi valoisassa yössä läpi vaikeita keskusteluja joiden myötä päätettiin, että sittenkin. Että vaikka me emme voi tietää onko tämä oikea vai väärä päätös, niin tässä sitä ollaan ja tässä se on se päätös, vihdoin, ja paino tippui harteilta. Tiedätkö kun joskus väittää, että on ihan sama jonkin asian kanssa ja sitä heittää vaikka kruunaa ja klaavaa ja sitten tuloksen tultua heittää kolikon kuitenkin uudelleen ilmaan?
Nyt on jotain mitä kohti mennä.
Nyt on myös tehtävälista, joka on niin pitkä, että se ei meinaa mahtua kalenterin sivuille.
(En usko tätä oikein vieläkään, pitää yhä sulatella.)
Voi hyvin,
Elina
Comments