Heippa,
Mitä kuuluu? Täällä sataa nyt melkein joka päivä, syksy ja marraskuu ylettyvät siis myös Shanghaihin. Lähes päivittäin tapahtuu myös jotain kummallista, tämä marraskuu on ehtinyt olla jo pullollaan outoja tapahtumia.
Eräänä aamuna polkupyöräni poljin irtosi tuosta noin vain, keskellä vilkasliikenteistä tietä. En ymmärrä vieläkään, että miten tällainen on mahdollista, mutta ei siinä auttanut muu kuin napata poljin matkaan ja taluttaa koululle. Tuo päivä oli muutenkin täynnä vastoinkäymisiä: onnistuin mm. jättämään laukkuni koulun pihalle. (En enää koskaan hämmästele hurskastelevaan sävyyn, että miten ihmiset jättävät tietokoneita lentokentille. Itse näköjään hylkään kännykän, passini, kotiavaimet ja kukkaron tuosta noin vain, jos kolmevuotias hiukan hämää keskittymistä takkikriisillään.) Huomasin asian melkein kotiporteilla, jätin lapset ystäväni hoiviin ja juoksin. Tehtyäni oman nopeusennätykseni löysin tutun näköisen Marimekon kangaskassin samasta paikasta, mihin sen jätin. Kaikki oli tallella. Loppupäivästä seisoin itku kurkussa keskellä naapuri-compoudin katua koirankakkaa kengän pohjassa. Odotin kyytiä, mutta en osannut antaa tarkkoja koordinaatteja sijainnistani ja tietysti kännykkäni lakkasi toimimasta. Absurdit jouluvalot valaisivat pimeitä teitä ja minä mietin, että tämä on aivan hulluutta kaikki.
Eräänä toisena marraskuun päivänä tyttäreni sai ystävänsä kanssa idean: he laittoivat huoneen oven sisäpuolelta lukkoon. Asunnossamme on melko raskailla lukoilla varustetut paksut puuovet sisälläkin, mutta omistamme avaimen vain yhteen sisälukkoon. (”Joo ei se mitään, miksi muka haluaisimme lukita huoneiden ovet avaimella?”, taisi joku sanoa muuttaessamme tänne. Joku ei tainnut ottaa avaamista huomioon.) Tytöt huutelivat, että ovi ei enää aukea ja sitten jatkoivat leikkejään. Meille aikuisille meinasi hiipiä paniikki, sillä mihin me täällä Kiinassa soittaisimme tällaisessa tilanteessa. Lukkosepälle, palokunnalle, millä kielellä ja mistä saisimme numeron? Lopulta alakerran ovimies keksi kiivetä parvekkeen pienen sivusyvennyksen kautta ikkunasta sisälle huoneeseen, onneksi lapset saivat neuvojen avulla ikkunan kahvan auki. Minä olisin halunnut viedä ovimiehelle suklaata tai viinipullon, mutta mieheni työkaverit neuvoivat, että täällä on tapana viedä tupakkaa. Niinpä veimme kaksi kultakrumeluureilla koristeltua askia tupakkaa hänelle miljoonan xièxièn kera.
Samana päivänä meille saapui jääkaapinkorjaaja. Noin 150 senttiä pitkä mies oli saapunut korjaamaan jääkaappiamme ilman minkäänlaisia tikapuita tai työkaluja, joten hän pyysi minut avuksi. Hämmentyneenä keikuin tuolin kanssa jääkaapin ylle tähyillen, samalla kun mies puhui minulle sinnikkäästi kiinaa. Pantomiimin avulla ymmärsin, että minun piti vetää johto irti. Näin tehtyäni johto kuitenkin katosi jääkaapin taakse. Puhelimella hankitun käännösavun kautta sain kuulla, että sitä ei nyt saa sieltä ilman kaapistoon integroidun jääkaappikokonaisuuden irrottamista. Tätä varten meille saapuu useampi korjaaja ensi viikolla paikkaamaan taitain virhettä (mies kutsui minua jatkuvasti puhuessaan taitaiksi, valkoiseksi kotirouvaksi, ja osoitteli kiivaasti sormella). Ehkä on parempi, että taitai jatkaa tästä lähtien muissa hommissa.
Viikonloppuna kävimme vuorilla ja pääsin kiinalaiseen barbeque-pöytään. Päätin valita pöydästä ensimmäiseksi jotain melko tutun oloista ja otin turvallisen näköisen grillivartaan käteeni. Huolettomasti kysäisin, että mitä nämä lihapallot muuten ovat.
Kanan sisäelimiä, pure lujaa, joukossa on kovia osia.
Arkisten kommellusten lisäksi marraskuu on tuonut mukanaan kalsean kylmyyden. Mikään määrä teetä tai vilttejä ei riitä, olen kotona aina kylmissäni. Suurista ikkunoista vetää ja lattia on jääkylmä jalkojen alla. Taitaa olla aika kääntää lämmitys päälle. Ruska näyttää täälläkin kauniilta.
Terveisiä Kiinasta,
Elina
PS. Vuorilla oli käsittämättömän upeaa, kirjoitan matkasta vielä varmasti lisää!
Коментарі