KULTTUURIEN SEKOITTUMISEN KOHINAA

Hei taas,

Terveisiä täältä Shanghain Minhangista. Minusta tuntuu, että olen viime päivinä tavannut ihmisiä maailman kaikista kolkista. Kadulla nyökkäämme hymyillen toisillemme ja minä mietin, että missä vaiheessa sopeutumisprosessia kukin mahtaa olla. Ovatko vastaantulijat asuneet täällä vuosia, vai ovatko he juuri saapuneita kuten me. Onko heille jo muodostunut rutiiniksi yhdistellä eri maiden juhlapyhiä, ovatko he ajan myötä kiinalaistuneet, oppineet kyynärpäätaktiikan ja lukemaan pinyaineilla, onko heilläkin hetkiä, joina he peittelevät hymyjensä takana kaiken uuden ylitsevuotavuuden aiheuttamaa pelkoa kuten minäkin välillä teen?

Olen avannut jälleen keskeneräisen gradutiedostoni, joten palataanpa siksi hetkeksi takaisin tammikuuhun 2017. ”Siirtolaiskirjallisuudessa tyypillistä on sense of displacement, väärässä paikassa olemisen tunne.” Tämä termi hyppäsi silmilleni palattuamme Yhdysvalloista Suomeen, kun kahlasin läpi tutkimuskirjallisuutta yliopiston kirjastossa graduani varten. No niin juuri, minä oivalsin. Pian aloin hahmottaa, kuinka monimutkainen prosessi kulttuurisen identiteetin rakentuminen on, kuinka eri kulttuurien seassa elämiseen liittyy kaikenlaisia välitiloja ja juuri sellaisessa minäkin paluumuuttajana velloin. (Myöhemmin omassa tutkimuksessani innostuin tarkastelemaan, kuinka ne kaikki kietoutuivat usein nostalgian eri tasoihin, mutta se on jo toinen tarina). Ei ihme, jos tunsin oloni vähän pökertyneeksi kaiken keskellä. Ja ymmärsin, kuinka tuolle koko sekasotkulle oli olemassa yksi paikka, jonne se kaikki, joka on suorin sanoin niin vaikeasti selitettävissä, oli kuitenkin mahdollista saada puserrettua esiin: kirjallisuus.

(Ihan sivuhuomiona, kuka olisi osannut ennustaa, että ankeassa paluukulttuurishokissani juuri kirjallisuustiede olisi se työkalu, jonka avulla pääsisin käsittelemään myös omaa outoa oloani? Huom. kahvittelut tai viini-illat ystävien kanssa ajoivat toki samaa asiaa.)

Nyt minulla on viimein aikaa kaivaa nämä samat kirjat ja paperit esiin, aloittaa siitä mihin silloin yliopiston kirjastossa jäin. Minhangin kaduilla tiedän, että näistä vastaantulijoista moni tietää tasan tarkkaan, miltä tuo väärässä paikassa olemisen tunne tuntuu. He ovat varmaan tunteneet sen tänne tultuaan, ainakin hetkellisesti, tiedostaneet vahvasti olevansa vieraita. Tai ehkä he ovat tunteneet tuon tunteen kotimaassaan ja sen yllyttämänä päätyneet lähtemään levottomina maapallon toiselle laidalle. Siksi kai mekin olemme paikanvaihtajia.

Samana tammikuisena iltapäivänä löysin kulttuurintutkija Homi K Bhabhan teorian, jonka mukaan transkulttuurisuus on prosessi. Hän kuvailee, miten jatkuvassa prosessissa muodostuu ”kolmas tila”, johon muodostuu uusi kulttuuri toisten rinnalle. Jos tämän prosessin muodostumista ja näiden uusien kulttuurien syntytahtia mitattaisiin täällä Minhangissa, lopettaisivat mittarit toimintansa ylikuormittuneina ja jäljelle jäisi vain radiokohinaa kattojen yllä. Sillä täällä ei muita tiloja olekaan kuin välitilat. Komennussopimuksissa on määräajat, illallispöytiin katetaan reseptejä kaikilta mantereilta, maailman eri laidoilta tulevat ihmiset tietävät viettävänsä useimpien kanssa vain tämän rajatun ajanjakson elämästään, mutta muodostavat tässä ja nyt elintärkeän yhteisen siteen ja kulttuurin täällä kiinalaisessa suurkaupungissa. Nopeita kohtaamisia, joilla on tärkeä vaikutus, mutta myös ystävyyssuhteita, jotka tulevat kestämään vuosikymmeniä.

Juuri kun olin selvinnyt paluumuutosta takaisin siihen pisteeseen, että tuo väärässä paikassa olemisen tunne ei vaivannut minua, löydän itseni täältä kulttuurien sulatusuunista, etsimästä taas paikkaani. Minun täytyy opetella vastaamaan ”I’m home with the kids”, kun minulta kysytään mitä teen. Opettelen tätä kaikkea ja yhä yritän löytää kohtia, joihin kiinnittyä. Lempikahviloita, suosikkireittejä ja sen sellaisia. Enkä voisi olla enää enempää kiitollinen niistä uusista ystävistä, jotka ovat avosylin imaisseet meidät osaksi tätä yhteisöä. He tietävät jo yhdestä katseesta miltä tämä tuntuu, kuulevat kohinan ja kaiken.

Rakkaudella,

Elina

Lapset ovat kansainvälisessä koulussa ja päiväkodissa, joissa molemmissa on lapsia ympäri maailmaa. Esikoinen on viime aikoina kovasti mietiskellyt, että mikä tekee toisesta suomalaisen ja toisesta amerikkalaisen. Että jos vaikka äiti ja isä ovat vaikka amerikkalaisia mutta lapsi asunut koko elämänsä Suomessa, niin onko hän sitten enemmän suomalainen vai amerikkalainen. Yhdessä ollaan todettu, että tämä ei ole suinkaan aina aivan yksinkertaista määrittää, jos edes mahdollista.

PS. Gradukirjat ovat taas täällä ja alkavat sekoittua ajatuksiini, kuten tästä tekstistä saattaa huomata. Jos aihe kiinnostaa enemmän, viittaamani tekstit löytyvät seuraavista teoksista & artikkeleista:

BHABBA, HOMI.K (1994): The Location of Culture.

EEVA, SARA (2003): Paikantamisen problematiikka osana kreolinaisen kulttuuri-identiteettiä Jean Rhysin romaanissa Wilde Sargasso Sea. / Vieraaseen kotiin. Kulttuurinen identiteetti ja muuttoliike kirjallisuudessa.

EDIT: Lisätty huomio gradun keskeneräisyydestä 14.9