Hei taas,
Terveisiä muuttolaatikoiden keskeltä. Asunnossamme on muovilattiat ja kaikki hieman vinksallaan, mutta keskustaan pääsee hetkessä. Sitten joskus siis, kun kaikki normalisoituu ja voi vain astua bussiin ja pahin mitä voi pelätä, on jonkun kanssamatkustajan pettänyt deodorantti. Mutta kaikesta huolimatta olen helpottunut ja innoissani; meillä on nyt osoite. Siis sellainen, jonka voin kirjoittaa asiakirjoihin ja henkilötitetolappusiin. Voin sanoa, että koti, ja tarkoittaa tätä asuntoa. Puhua meidän lähikaupasta kuten kaikki muutkin ja olla aivan, että tämä on normaalia.
Eräs Shanghain suomalainen ystäväni kirjoitti minulle viikonloppuna Instagramissa olevansa todella onnellinen puolestamme. Heilläkin on takana kuukausien edestä hotellielämää ja edessä yhä epävarmuutta. Niin, meitä on oikeastaan todella paljon tässä samassa tilanteessa. Tämä blogi on toki subjektiivinen kokemukseni, mutta tarinan juoni on sama kuin kymmenillä ystävillä ja tutuillani.
Meille ulkosuomalaisille koronakriisi on tarkoittanut vaikeita valintoja, sekä nopeita ja kipeitä päätöksiä. Vaa’an kupeissa on painanut kaksi (tai useampi) kokonaan erilaista elämää ja maailmaa, sekä niiden terveydenhoito ja turvallisuus. Vielä jokin aika sitten monet tekivät paluupäätöksiä nopealla aikataululla, nyt ulkoministeriön viesti ulkosuomalaisille on selvä. Ulkomailla asuvia suomalaisia kehotetaan olemaan palaamatta. Vaikka Suomessa siirtyisikin suoraan karanteeniin, on matkustaminen näissä olosuhteissa tartuttamis -ja sairastumisriski. Suomi-Seuran nettisivuilla huomautetaan, että asunnon hankkiminen näissä olosuhteissa on myös hyvin haastavaa, ellei mahdotonta.
Moni ulkosuomalainen perhe on punninnut kysymystä jäädäkö vai lähteä. Jokaisella on tarina kerrottavanaan: yhdessä vuorokaudessa järjestetystä evakkomatkasta kaikkine järjestelyineen, jäähyväisistä, joita ei ehditty sanoa. Facetimen avulla pakatuista muuttokonteista ja keskeytyneistä vaihto-oppilasvuosista. Minäkin tulen varmaan vielä mummona kertomaan uudelleen ja uudelleen tarinaa siitä kun tulimme Suomen helmikuuhun kesävaatteet yllämme, miten maassa oli kerros kuuraa ja kiedoin tyttäreni suojaksi ainoan villatakkini.
Moni on valinnut myös jäädä. Varsinkin monikulttuurisissa perheissä, joissa asutaan puolison kotimaassa tai kolmannessa, joka on se yhteinen, ei paluu Suomeen ole mikään itsestään selvä valinta. Ulkosuomalaisuuteen liittyy paljon raastavia ikävän tunteita, jotka tuntuvat ehkä pahimmilta kriisien hetkellä. Itsekin tunnen syvää huojennusta siitä, että tiedän voivani nyt kiikuttaa tarvittaessa kauppakassin vanhempieni oven taakse, jos tilanne niin vaatisi. Ajatukseni ovat nyt todella niiden ulkosuomalaisten luona, jotka kipuilevat näiden asioiden kanssa.
Ei ole aivan mutkatonta seurata kahden maan linjauksia poikkeustilanteeseen ja viranomaisohjeistuksia, jotka saattavat poiketa toisistaan paljonkin. Aina tulee toki noudattaa sen maan virallisia ohjeita, jossa sattuu olemaan. Kieltämättä on silti hyvinkin hämmentävää muodostaa omaa suhtautumista suosituksiin neuvojen ristitulesta. Toisaalla hengityssuojat ovat pakollisia, toisaalla ilmoitetaan, että niistä ei ole mitään hyötyä. Toisessa maassa eletään kuin oltaisiin vahingoittumattomia, samaan aikaan kun naapurimaassa rajat sulkeutuvat ja väki määrätään karanteeniin. Onneksi voimme sentään edes toisillemme purkaa, miten käsittämättömältä tämä kaikki tuntuu. (Ja sitten jälleen mantranomaisesti hokea, miten tärkeää on pitää pää kylmänä.)
Kuulun somessa useisiin sekä suomalaisiin että kansainvälisiin expat-ryhmiin. On ollut aivan hullua huomata, miten tämä kriisi ja poikkeustila koskettaa nyt todellakin meitä kaikkia, olimme sitten Pohjois-Carolinassa, Hongkongissa tai Portugalissa. Yht' äkkiä ymmärrämme maailmanlaajuisesti, miltä tuntuu pelätä sairastumista jos hoitoa ei ole saatavilla (ja miten turvalliselta oma äidinkieli hoitotilanteissa tuntuukaan), jännittää matkalla lentokentälle, että vieläkö pääsee koneeseen. Ymmärrämme, miten vaikea tilanne on kuljettaa lemmikkejä pois maasta pikavauhtia tai millaista on järjestää kotikoulu hotellihuoneeseen. Jos tämä tilanne on jotain tuonut esiin, niin virtuaalisen vertaistuen ja yhteisöllisyyden merkityksen. Vaikka kenellekään tätä ei toivoisi ja tilanne on hyvin vaikea, on lohdullista tietää, että tässä ei olla yksin.
Nyt kun meillä on myös täällä Suomessa osoite ja koti, alkaa mielelläkin olla tilaa prosessoida kaikkea tapahtunutta. Minulle tämä on tarkoittanut liikuntaa. Joogaa sekä kävelyretkiä Pyhäjärven rannalle kuulokkeet korvilla. Kuulokkeissani Alice Merton laulaa siitä, miten eri porttikoodien muistaminen alkaa muuttua arpapeliksi, että hänellä ei ole juuria, eikä kotia ole sidottu maahan. Sanat kolahtavat, sillä kännykästäni löytyy muistio täynnä hotellihuoneiden numeroita ja huoneistohotellin numerokoodeja tältä keväältä.
”I like standing still, but that's just a wishful plan. Ask me where I come from, I'll say a different land”, hän laulaa. ”But I've got memories and travel like gypsies in the night”
Ja sitten: ”It's just the place that changes, the rest is still the same.” Ja minä mietin, että juuri niin Alice, sinäpä sen sanoit.
Ulkosuomalaiset: pitäkää itsestänne huolta, kuunnelkaa tekin Mertonin No Roots ja prosessoikaa kaikkea kun sen aika on. Ja kuten viimeksi kirjoitin, muistakaa että karanteenitkin loppuvat aikanaan.
Halauksin,
Elina
PS. Ulkosuomalaisten blogit -ryhmän etusivu on tällä hetkellä melko pysäyttävä katsaus ulkosuomalaisten korona-arkeen ja erilaisiin tarinoihin tältä keväältä.
Comments