Hei taas,
On ilmeisesti taas se aika vuodesta, kun Shanghain expat-piireissä kohisee. Keskustelut toistavat samaa teemaa: ketkä meistä jäävät ja ketkä lähtevät. ”Ai hekin lähtevät ensi kesänä”, sanomme toisillemme kahvikuppien yli. Ihmiset palaavat kotimaihinsa ja lähtevät uusiin: Amerikkaan, Saksaan, Brasiliaan. Tutut talot ja asunnot tyhjenevät, kohta niissä asuu uusia perheitä, kun taas toisiin palaa tutut kasvot lomien jälkeen. Lapsille näytämme kartalta kaukaisia kaupunkeja ja koulun pihalla kyselemme toisilta vanhemmilta, että minkälainen sopimus teillä olikaan, 1+1, kaksi vuotta vai 3+2? Ja silti kukaan ei osaa sanoa mitään varmasti, sillä täällä tilanteet saattavat muuttua nopeastikin ja muuttolaatikot ilmestyä eteiseen vuosia aiottua aiemmin tai myöhemmin, kuukauden varoitusajalla.
Vaikka päätös maailmalle lähtemisestä on aina perheen yhteinen, niin tässä piilee expat-elämän vaikein osuus puolison näkökulmasta: me emme ole niissä neuvotteluhuoneissa, joissa päätetään myös meidän tulevaisuudestamme.
Ainakin minulle on ollut hankalaa antaa ohjat näin suurista päätöksistä eteenpäin ja myöntää, että minä en voi itse olla vaikuttamassa asioihin, jotka määräävät kokonaisvaltaisesti perheemme tulevaisuuden. Viime kevät oli hyvin raskas, kun elin jatkuvasti kahta mahdollista tulevaisuutta. Onneksi tämä välitila tuntuu kevyemmältä ja olen jopa pohtinut, että tarkoittaako tämä nyt viimein, että olen oppinut sietämään epävarmuutta? Olen hyvin kontrollinhakuinen ihminen ja inhoan tietämättömyyden tunnetta tai sitä, että joku muu sanelee elämääni. Aiempina vuosina olen menettänyt ruokahaluni ja hyppinyt seinille, jos minun on pitänyt odottaa tärkeää tietoa. Tämä tyyneys, josta aiemmin jo kirjoitinkin, on minulle niin uutta, että otan sen vastaan jopa aavistuksen epäluuloisesti.
Kuinka monesti olemmekaan näiden lähtemistä ja jäämistä puivien keskustelujen päälle purskahtaneet nauruun ja todenneet, että onhan tällainen elämä oikeastaan aivan hullua. Että miten tässä voi pysyä perässä. Ja mitä muuta me voimmekaan, kun nauraa tälle. Ainakin meillä on toisemme, paras mahdollinen vertaistuki. Täällä me olemme, tässä alati hämmästyttävässä kaupungissa. Mitä sitten vaikka väliaikaisuus olisikin ainoa varma asia.
Näiden keskustelujen jälkeen usein mietin, että expat-puolison välttämättömin ominaisuus on kyky sietää epävarmuutta. Taito olla menettämättä itseään tai järkeään komennuselämän nopeissa pyörteissä, vaikka joutuu hetkeksi hyväksymään sen tosiasian, ettei voi olla se aktiivinen toimija vaan joutuu mukautujan rooliin. Tämä tunne ei saa vaikuttaa omanarvontuntoon tai luikerrella määrittämään minäkuvaa.
Kaikista lukemistani expat-oppaista löytyy kaksi toistuvaa perusteesiä pärjäämiseen ja alkuun pääsemiseen: kannattaa tuoda uuteen maahan tuttuja esineitä ja ruokia, sekä löytää mahdollisimman nopeasti omia harrastuksia. Nämä ovat toki tärkeitä ja hyviä neuvoja alkuun pääsemisessä, mutta minä sanon silti vielä, että jo aivan ensimmäiseksi on tehtävä sovinto epävarmuuden kanssa, sillä jollain tapaa tuo tunne tulee tutuksi prosessin kaikissa vaiheissa.
Miten tätä epävarmuuden kanssa elämiseen tarvittavaa tasapainoa sitten voi etsiä? Olisipa minulla antaa nyt joku helppo niksi, mutta voin vain sanoa, että on valmistauduttava henkisellä tasolla. Todella pysähdyttävä miettimään, että mitä se tarkoittaa. On tutustuttava tuohon hallitsemattomuuden tunteeseen, vaikka kuinka vihaisi sitä. Hyväksyttävä, että se tuntuu joskus kamalalta ja sitten opeteltava elämään sen kanssa. Ja mielestäni se ei onnistu mitenkään muuten kuin tarrautumalla tähän hetkeen kiinni ihan hemmetisti, pitämällä itsestä huolta ja käymällä kaikki tunteet läpi. Välillä onnistun tässä, joskus en. Tiedän, että sana mindfullness särähtää vielä monen korvaan epäilyttävästi, mutta juuri tätä puolta ei voi mielestäni kylliksi korostaa. Itsestään on pidettävä huolta sekä henkisesti että fyysisesti komennukselle lähtiessä.
Usein koulun pihalla hakuaikaa odotellessa katselen muita äitejä hymyjen takana ja mietin, että miten he tekevät sen. Mikä on heidän salaisuutensa, entä onko minulla sellaista? Koska kontrollin tarvetta ei voi tyydyttää tulevaisuudensuunnitelmissa juuri nyt, huomaan toteuttavani sitä muilla osa-alueilla kuten kehittämällä omia projekteja, joissa vain minä olen ohjaksissa. Itsestään huolen pitäminen tarkoittaa minulle sitä, että sekä harrastan liikuntaa että pakotan itseni myös pysähtymään. Etsimään hiljaisia hetkiä, laittamaan kännykän ja kaiken pois, hengittämään. Meditoin, kirjoitan, kävelen, tanssin.
Jollekin toiselle epävarmuuden kanssa sinuiksi pääseminen tarkoittaa aivan muita asioita, mutta en tarkoittanutkaan että jokaisen on ryhdyttävä tanssimaan ja kirjoittamaan. Oli keino mikä hyvänsä, on jokin tapa epävarmuuden ja hallitsemattomuuden kanssa pärjäämiseen expat-elämässä löydettävä. Tavalla tai toisella on pidettävä itsestään huolta. Vähän niin kuin niissä lentokoneen turvallisuusvideoissa, joissa neuvotaan laittamaan happinaamari ensin omille kasvoille ja sitten auttamaan muita. Sillä muu perhe tulee sitä tukea tarvitsemaan myös. Väitän nimittäin, että tällaisen pyörremyrskyn jälkeen on kaikkein vaarallisinta, jos peilistä katsookin ihminen, jonka on unohtanut tai laiminlyönyt epävarmuuden alla. Niin, minä jos joku tiedän tämän, sillä viime keväänä en todella tunnistanut enää turvonneita kasvojani, joita varjostivat tummat silmänaluset, niin alas olin priorisoinut itseni kaiken muun alle. Olen siis opetellut kantapään kautta pitämään itsestäni huolta. Läsnäolo lenkkipolulla, tanssisalissa tai kahvihetket ystävän kanssa palauttavat tehokkaasti tähän hetkeen, jossa minä kerään energiaa, valmistaudun.
Sillä kohta on oltava valmiudessa, enkä vielä tiedä mihin.
Terveisiä Shanghaista,
Elina
Comments