Moi,
Viimeksi kirjoitin tänne thaimaalaisen lomakeskuksen parvekkeelta. Nyt kirjoitan tamperelaisen hotellin ylimmästä kerroksesta ja alla avautuu kirkas helmikuinen maisema. Tammerkoski, punatiilet, Tuomiokirkko, ratikkatyömaat. Tämä on 74. Shanghain kirjeeni ja tämän aiheena on yllättävät jäähyväiset, jotka jouduimme Kiinalle jättämään.
Viimeksi kirjoitin välitilasta ja siitä, miten emme päässeet lomamatkaltamme palaamaan kotiin Shanghaihin. Saavuimme Suomeen kaksi viikkoa sitten matkalaukuissamme hiekkaa ja rantavaatteita. Minulla sattui olemaan lomamatkalla mukana suomalainen ajokortti, joten saimme vuokrattua auton lentokentältä. Varhainen aamu oli täynnä sinistä sumua ja söimme matkan varrella Teboililla kaurapuuroa ja mehukeittoa – hetki, jota en varmaan koskaan unohda.
Viikon ajan pidimme brittisysteemin mukaista kotikoulua. Tehtäväpaketit ja päivät olivat pitkiä ja uuvuttavia, emmekä osanneet vastata lasten kysymyksiin siitä, miten pitkään tämä kaikki jatkuisi. Rakensin rutiineja, pakkasin laukkuja mummuloiden ja hotellien välillä, päivitin uutissivustoja ja etsin faktaa siitä, milloin voisimme palata. Ja sellainen löytyi: kukaan ei tietäisi. Todennäköisesti välitila kestäisi vielä vähintään muutaman kuukauden. Tuijotin kalenterista epäuskoisena huhtikuuta, jopa toukokuuta, jotka olisivat olleet jo hyvin lähellä heinäkuun alkua, joka oli merkattu paluumme ajankohdaksi.
Niin syntyi elämäni vaikein päätös: me jäisimme.
Tällaisessa tilanteessa ei voi jäädä makaamaan tuleen, on liikuttava rivakasti. Pojallemme järjestyi koulupaikka, meille löytyi asunto kiven heiton päästä keskustasta. Olen laittanut liikkeelle työhakemuksia, metsästänyt huonekaluja Facebook-kirpputoreilta ja kirjoittanut listoja kaikesta tarvittavasta.
Silti en ole kyennyt vieläkään ilmoittamaan Kiinaan lastemme opettajille syytä meidän kotikoulutehtäviemme hiljentymiseen. Tänään minun on tehtävä se.
Mieleni valtaa tämän tästä haikeus ja ikävä. Iltaisin kun laitan silmät kiinni kelaan asuntomme yksityiskohtia, etten unohtaisi senttimetriäkään. Marmorin viileyttä jalkojen alla, sitä haljennutta listaa keittiössä, tapaa, jolla parvekkeen ovi pitää naksauttaa kun sen sulkee. Ikkunoiden ristikoita, sisäpihan aamuaurinkoa.
En ole missään elänyt niin valtavasti joka aistillani kuin Kiinassa. Se on sekoitus korianteria, chiliä, yllätyksiä, absurdeja kohtaamisia, kaunista ja rumaa, vilkkuvia mainostauluja ja ikiaikaisten temppeleiden hiljaisuutta. Katukojujen höyryä ja kalakauppiaiden saaliiden löyhkää. Liukkaita noodeleita ja kasviksia millintarkasti tutkivia mummoja. Puheen toonien kiivaat nuotit ovat ikuisesti ihoni alla. Valtava, järjetön, mysteerejään kantava rakas Kiina.
Ihmisiä en pysty vielä oikein edes ajattelemaan, jäähyväisten väliin jääminen tekee vielä liian kipeää.
Ja yhtä aikaa kaikki täällä on niin helpottavaa. Järjestelmällisyys, puhtaus, toimiva netti, tutut ruuat, rakkaat ihmiset. Meidät ympäröitiin hellällä huolenpidolla saapuessamme, kun ystävät toivat lämpimiä vaatteita lapsillemme. Kaiken keskellä on huojentavaa ajatella, että nyt me jäämme.
Ja kun istun ystävieni keittiöissä, täytän työhakemuksia tai kuljen kummallisen keväisessä Arboretumissa, minut valtaa varovainen innostus; olkoon se alku uudelle.
Voi hyvin,
Elina
Comments