Keskiviikkoisin kello kymmenen lähden viereiselle compoudille tanssimaan. Meksikolainen Gaby kutsuu silloin halukkaat Latin Dance -tunnille kotiinsa. He asuvat rakennuksen pohjakerroksessa ja ikkunoiden takaa aukeaa puutarha, jossa on lampi ja pieni vesiputous, jonka solina kuuluu sisälle asti. Tanssituntien aikaan Gabyn olohuone muuttuu tanssistudioksi, pöytä vain siirretään nurkkaan, seinälle nostetaan peilejä ja laitetaan musiikki soimaan.
Tanssimme vaihtelevalla kokoonpanolla salsaa, reggaetonia ja merenguea. Tänään paikalla oli minun ja Gabyn lisäksi kolme naista. Yksi Etelä-Koreasta, yksi Ranskasta, yksi Meksikosta. Tunti ei ala koskaan ennen kuin kaikki ovat tutustuneet toisiinsa. Täällä kysytään aina, että kuka olet, kuinka kauan olet ollut täällä ja mistä olet kotoisin. Mukana on usein myös yläkerran thaimaalaisnainen, joka tulee paikalle kolmen alle neljävuotiaan lapsensa kanssa. Lapset leikkivät legoilla Gabyn sohvalla ja vauva syö kantokopassaan kurkkua ja jos hän itkee, ottaa nainen hänet syliinsä mukaan tanssimaan. Kaikilla supersankareilla ei todellakaan ole viittaa. Tämä nainen myös säteilee ympärilleen iloisuutta ja näyttää aina upealta. Kuulin viime kerralla kun hän kutsui naapurinsa heille syömään tulista papaijasalaattia, jota hän aikoi seuraavaksi kokata.
Tunneilla on niin hauskaa, että haluaisin niiden kestävän vielä vähän pidempään. Olen aina aivan hiestä märkä, mutta nämä tunnit eivät edes tunnu urheilulta, vaan aina voisi tanssia vielä yhden kappaleen.
Kello yksitoista en lähde vielä kotiin, vaan musiikin loppuessa olohuoneen täyttää erilaisten aksenttien sorina. Puhumme milloin mistäkin. Juoksemisesta, Shanghaista, ruuasta, elämän hassuista yllätyksistä. Kukaan meistä ei ollut koskaan kuvitellut päätyvänsä juuri Shanghaihin, mutta täällä me nyt olemme. Tanssimassa Gabyn olohuoneessa, jossakin täällä maailman suurimman kaupungin laitamilla ja sanomme toisillemme, että nähdään taas ensi viikolla.